— Tänään minä tunnen itseni niin nuoreksi, aivan kuin uudeksi, minä olen altis kaikelle nuorelle ja uudelle, jota tunnen ympärilläni, — kuten esimerkiksi teille.
— Minä nyt en ole kovinkaan nuori enkä uusi.
— Te olette kuolemaanne saakka sitä.
He pakinoivat, mitä Christophe oli tehnyt sill'aikaa kun he eivät olleet nähneet toisiaan, ja keskustelivat teatterista, jossa toipuva sanoi pian taas rupeavansa näyttelemään; ja siitä puheen tullen ilmaisi Françoise Christophelle mielipiteensä teatterista, jota hän inhosi, mutta joka silti piti häntä pauloissaan.
Hän ei tahtonut, että Christophe olisi enää tullut hänen luonaan käymään. Hän lupasi puolestaan käydä Christophen luona. Mutta hän pelkäsi häiritsevänsä Christophea. Christophe ilmoitti, milloin näyttelijättären sopisi varmasti tulla, niin ettei hänen työnsä häiriytyisi. He sopivat keskenään jonkinlaisesta tunnusmerkistä: Françoise koputtaisi oveen eräänlaisella erikoisella tavalla; silloin Christophe avaisi tai ei avaisi, aivan halunsa mukaan…
Françoise ei ensin käyttänyt hyväkseen tätä lupaa. Mutta eräänä iltana, ollessaan jo matkalla joihinkin hienoston iltakutsuihin, joissa hänen piti lausua runoja, alkoi tuo tilaisuus häntä viimeisellä hetkellä kyllästyttää; hän poikkesi telefonoimaan, ettei hän voinutkaan sinne tulla; ja hän käski kuskinsa ajaa Christophen luokse. Hän aikoi ainoastaan ohimennen pistäytyä sanomassa Christophelle hyvää iltaa; mutta sinä iltana kävikin niin, että hän uskoi koko elämänsä Christophelle, kertoen sen hänelle lapsuudesta alkaen.
Surullinen lapsuus! Satunnainen isä, jota tytär ei ollut koskaan nähnyt. Äiti piti huonomaineista ravintolaa erään Pohjois-Ranskan kaupungin laitapuolella; ravintolassa kävivät kuorma-ajurit juomassa, he makasivat ravintolan emännän kanssa ja kohtelivat häntä raa'asti. Eräs heistä nai hänet, kun hänellä oli muutama kolikko rahaa; hän pieksi vaimoaan ja joi ja söi hänen tavaraansa. Françoisella oli vanhempi sisar, joka oli piian asemassa tuossa samassa ravintolassa; hän sai tehdä työtä niin että oli katketa; isäntä teki hänet äidin silmien edessä hutsukseen; sisarella oli keuhkotauti; siihen hän oli kuollut. Françoise oli kasvaessaan saanut yllin kyllin pieksämistä ja hävyttömyyksiä. Hän oli kelmeä lapsi, pikavihainen ja umpimielinen; hänen pikku sielunsa oli palava ja villi. Hän näki äitinsä ja sisarensa itkevän ja kärsivän, alistuvan kaikkeen, painuvan saastaan, kuolevan. Hän teki raivoisan päätöksen, ettei hän alistuisi, vaan riuhtaisisi itsensä pois tästä likaisesta ympäristöstä; luonteeltaan hän oli niskuroiva; kun hänelle tehtiin oikein suurta vääryyttä, sai hän ankaria hermokohtauksia; hän raapi, puri, kun häntä lyötiin. Kerran hän koetti hirttää itsensä. Siitä ei tullut mitään: tuskin oli hän yrittänyt, ei hän enää sitä tahtonutkaan, hän pelkäsi, että kävisi niin; ja kun hän tukehtumaisillaan riuhtoi koukkuun vääntynein käsin vaivaloisesti nuoraa auki solmusta, raivosi hänessä vimmattu halu elää. Ja koska hän ei voinut päästä pakoon kuolemalla, — (Christophe hymyili surullisesti muistaessaan omia samanlaisia kärsimyksiään), — niin vannoi hän voittavansa: tekevänsä itsensä vapaaksi, rikkaaksi, tallaavansa jalkoihinsa kaikki nuo, jotka polkivat häntä. Hän vannoi sen valan eräänä iltana surkeassa makuukopissaan, kuullen viereisestä huoneesta äitinsä huudot, jota lyötiin, miehen kiroukset ja sisarensa itkun. Kuinka kurjaksi hän silloin tunsi itsensä! Ja kuitenkin se vala edes helpotti. Hän puri hammasta ja ajatteli:
— Minä murskaan teidät kaikki.
Tässä synkässä lapsuudessa tuikki ainoastaan yksi tähti:
Kerran vei eräs niistä pojista, joiden kanssa hän lurjusteli pitkin katuja, teatterin talonmiehen poika, hänet teatteriin, jonkin näytelmän harjoituksiin, vaikka se olikin kiellettyä. He pujahtivat piiloon katsomon pimeään nurkkaan. Françoisea lumosi salaperäinen näyttämö, josta valo säteili pimeään, kauniit ja käsittämättömät sanat, mitä siellä puhuttiin, ja erään näyttelevän naisen kuningatarmainen muoto, — siellä tosiaan harjoiteltiinkin silloin erästä romantista melodraamaa, jossa oli kuningatar. Liikutus karmi hänen pintaansa; ja samalla sykki hänen sydämensä kiivaasti… "Sellaisena, sellaisena pitäisi kerran olla!… Oh, jos hän pääsisi sellaiseksi!…" Kun harjoitus loppui, tahtoi hän väkisinkin nähdä itse näytännön myöhemmin illalla. Hän antoi nyt toverinsa mennä ulos ja oli lähtevinään hänen kanssaan pois; mutta yhtäkkiä hän kääntyi takaisin ja piiloutui katsomoon; hän painautui kyyryyn erään penkin alle; hän odotti siellä sitten kolme tuntia, liikahtamatta, tukehtumaisillaan, permannon pölyssä; ja kun näytännön viimeinkin piti alkaa ja yleisö saapui teatteriin, niin kohtasi häntä se nöyryytys, että hänet nähtiin, otettiin kiinni ja työnnettiin häpeällisesti ulos ihmisten nauraessa, kuskattiin kotiin, jossa hän sai selkäänsä. Sinä yönä hän olisi kuollut, ellei hän silloin olisi tiennyt, mitä hän kerran tekisi hallitakseen noita ihmisiä ja kostaakseen heille.