— Tekin! Tekin puhutte niinkuin muut?
Christophe sanoi:
— Anteeksi, anteeksi… Hyvä Jumala! Miten parisilaiseksi minä tulen!
Minä häpeän itseäni… Voin vannoa, etten ajatellut, mitä sanoin…
Christophe painoi kasvonsa hänen sängynpeitettään vasten. Näyttelijätär nauroi vilpittömästi, ja napahutti häntä kädellään päähän:
— Oh, tuo puhe ei ole parisilaista! Sen parempi! Nyt tunnen teidät jälleen. Mutta: näyttäkää nyt jo kasvonne! Älkää itkekö peitettäni märäksi.
— Annatteko anteeksi?
— Annan. Mutta älkää enää siihen asiaan koskeko.
Näyttelijätär puhui vielä vähän hänen kanssaan, kyseli, mitä hän teki, väsyi ja ikävystyi sitten, ja pyysi häntä menemään.
Sovittiin, että Christophe tulisi katsomaan häntä seuraavalla viikolla. Mutta juuri kun hän oli lähdössä, saikin hän näyttelijättäreltä sähkösanoman, ettei hänen ollut tultava: Françoise sanoi olevansa taas pahalla tuulellaan. — Kaksi päivää sen jälkeen kutsutti hän Christophen jälleen luokseen. Christophe tuli. Hän tapasi näyttelijättären jo toipuvana, istumassa ikkunan ääressä puolittain loikoen. Oli kevään ensimäisiä päiviä, taivas aurinkoinen, puissa nuoria silmuja. Françoise oli ystävällisempi ja lempeämpi kuin koskaan ennen. Hän sanoi, että toissa päivänä hän ei olisi voinut sietää ainoatakaan ihmistä: hän olisi inhonnut Christopheakin, samoin kuin muitakin.
— Entä tänään?