— Ilmoittanutko mitään? Että tulisitte? En koskaan!
— Olenpa varma, ettette minua ajatellutkaan.
— Ja siinä olette oikeassa, vastasi näyttelijätär kujeilevasti, hiukan surullisesti hymyillen. Minä en sitä ajatellut hetkeäkään, koko sairauteni aikana. Vasta tänään, miten lienen sattunut. No, älkää nyt siitä tulko surulliseksi. Kun olen kipeä, en ajattele ketään, minä en pyydä ihmisiltä mitään muuta kuin että he antaisivat minun olla rauhassa. Minä painan nenäni seinää vasten, odotan, minä tahdon olla yksin, heittää henkeni yksin niinkuin rotta.
— Mutta onhan kovaa kärsiä yksinään.
— Siihen olen tottunut. Olen ollut onneton pitkät vuodet. Kukaan ei ole koskaan tullut minua auttamaan. Ja nyt siihen olen tottunut… Ja niin onkin parempi. Kukaan ei voi mitään toisen ihmisen hyväksi. Joutavaa hälinää huoneessa, tungettelijain kohteliaisuuksia, ulkokullattujen vaikeroimista… Ei. Parempi on kuolla yksin.
— Te olette hyvin resigneerattu!
— Resigneerattu? En tiedä, mitä se sana merkitseekään. Ei, minä kiristän hampaitani, ja minä vihaan kipua, joka minulle tuottaa kärsimyksiä.
Christophe kysyi, eikö kukaan käynyt häntä täällä katsomassa, eikö kukaan pitänyt hänestä huolta. Françoise vastasi, että hänen teatteritoverinsa olivat kyllä hyviä ihmisiä, — hölmöjä, — mutta avuliaita, sääliväisiä (pintapuolisella tavalla).
— Mutta minäpä juuri en tahdo heitä nähdä. Minä olen juonikas sairas.
— No, samantekevä sitten, sanoi Christophe. Näyttelijätär katsoi häneen säälivästi hymyillen: