— Mitä te siitä?
— Niin, mutta, kertokaa nyt kuitenkin. Christophe ei tahtonut kertoa, mutta hän ei voinut olla vastaamatta näyttelijättären kysymyksiin, sillä kysyjä oli sangen taitava. Ja eipäs ollakaan, Christophe kertoi eräitä asioita, jotka olivat hänelle tuskallisia, ystävyystarinansa Olivier Jeanninista, joka oli eronnut hänestä. Näyttelijätär kuunteli säälivä ja hienon ivallinen hymy huulillaan?… Yhtäkkiä hän kysyi:
— Mitä kello on? Ah, siunatkoon! Minähän olen ollut täällä kaksi tuntia!… Anteeksi… Mikä lepo tämä oli minulle!…
Hän lisäsi:
— Minä tahtoisin saada käydä täällä useamminkin… En usein… Vain joskus… Se tekisi minulle hyvää. Mutta minä en tahtoisi teitä ikävystyttää, hukata aikaanne… Ainoastaan minutti joskus, silloin tällöin…
— Minä tulen teidän luoksenne, sanoi Christophe.
— Ei, ei, ei luokseni. Täällä, teidän luonanne, se on minusta parempi…
Mutta hän ei tullutkaan pitkään aikaan.
Eräänä iltana sai Christophe kuulla sattumalta, että hän oli vaarallisesti sairastunut, ettei hän ollut näytellyt enää viikkokausiin Christophe meni hänen luokseen, vaikka Françoise olikin häntä siitä kieltänyt.
Ensin ei häntä otettu vastaan; mutta kun kuultiin hänen nimensä, niin hänet huudettiin portailta takaisin. Françoise oli vuoteen omana, hän voi jo paremmin, hänellä oli keuhkokuume, hänen ulkomuotonsa oli kovin muuttunut; mutta yhä oli hänellä ironinen hymynsä ja terävä katseensa, joka ei pehmennyt milloinkaan. Kuitenkin näytti hän tosiaankin ilostuvan siitä, että Christophe tuli. Hän pyysi Christophea istumaan vuoteen ääreen. Hän puhui itsestään ilveilevän välinpitämättömästi, ja sanoi, että hän oli ollut kuolla. Silloin Christophe heltyi aivan huomattavasti. Mutta Françoise Oudon ivaili häntä. Christophe moitti, ettei näyttelijätär ollut ilmoittanut hänelle mitään: