— Niin, minä vihasin häntä. Mutta sen jälkeen minä olen nähnyt samaa niin paljon, ettei hän tunnu minusta kaikkein pahimmalta. Ainakin piti hän sanansa. Hän opetti minulle, mitä tiesi — (ja se ei ollut paljon!) — näyttelijän ammatista. Hän hommasi minut teatterihenkilöstöön. Minä olin siellä ensin jokaisen piikana. Näyttelin pieniä sivuosia. Sitten eräänä iltana, kun subretti oli sairastunut, uskallettiin minun käsiini antaa hänen osansa. Sitten sain jatkaa näyttelemistä. Minua pidettiin mahdottomana, hullunkurisena, barokkina. Minä olin ruma, siihen aikaan nimittäin. Minä pysyin rumana siihen päivään asti, jolloin minut julistettiin, — ellei juuri "jumalaiseksi", kuten tuo toinen Suuri, — niin ainakin korkeimmassa määrässä naiselliseksi, ideaalinaiseksi… Julistettiin "Naiseksi"… Hölmöt! — Mitä näyttelemiseen tuli, sitä pidettiin epätäsmällisenä, liioittelevana. Yleisöä en miellyttänyt. Toverit ivasivat minua. Sain kuitenkin jäädä teatteriin, koska minusta oli hyötyä ja koska en tullut kalliiksi. Päinvastoin sain itse kalliisti maksaa. Ah, jokaisen edistysaskeleen, jokaisen nousun maksoin kärsimykselläni, askel askeleelta, maksoin ruumiillani. Toverit, teatterin johtaja, impressaario, impressaarion ystävät…
Françoise vaikeni, kalpeana, puri huuliaan yhteen, tuijotti eteensä, ei itkenyt; mutta Christophe tunsi, että hänen sydämensä itki verisiä kyyneleitä. Välähdyksessä näki Françoise jälleen kaikki menneet häpeänsä ja tunsi tuon entisen kiihkeän halunsa voittaa, tahdon, joka oli pitänyt häntä yllä, kalvanut häntä yhä kiivaammin, kuta enemmän hänen täytyi kärsiä halpamaisuuksia. Hän olisi toivonut saavansa kuolla; mutta liian kauheaa olisi ollut kukistua keskellä sellaisia nöyryytyksiä, pääsemättä kauemmaksi. Ennen tätä olisi hän voinut vielä tehdä itsemurhan! Tai sitten vasta voiton jälkeen. Mutta vajota niin matalalle saamatta edes palkintoa!…
Näyttelijätär vaikeni. Christophe käveli kuohuksissaan edestakaisin huoneessa; hän olisi tahtonut tappaa nuo ihmiset, jotka olivat tuottaneet tälle naiselle sellaisia kärsimyksiä, nuo ihmiset, jotka olivat hänet tahranneet. Sitten katsoi Christophe säälien häneen; hän pysähtyi hänen eteensä, otti hänen päänsä ohimoista pitäen käsiensä väliin, puristi hellästi hänen otsaansa ja sanoi:
— Teitä raukkaa!
Françoise aikoi sysätä rajusti hänet syrjään. Christophe sanoi:
— Älkää peljätkö minua. Minä pidän teistä.
Silloin valahtivat kyyneleet Françoisen kalpeille poskille. Christophe painui polvilleen hänen eteensä, suuteli hänen pitkiä ja herkän kauniita käsiään,
la lunga man d'ogni bellezza piena…
noita käsiä, joille oli tipahtanut pari kyyneltä.
Sitten istuutui Christophe jälleen paikalleen. Françoise oli tyyntynyt ja jatkoi levollisena kertomustaan: