Muuan kirjailija oli viimein saattanut hänet muotiin. Hän oli löytänyt tässä omituisessa olennossa demoonin, geniuksen, — ja tuolle olennolle sitäkin edullisemman "dramaattisen tyypin, uuden, kokonaista ajanjaksoa edustavan naisen." Luonnollisesti oli hänkin hänet ottanut, niinkuin monet muut. Ja Françoise oli antanut hänelle itsensä, niinkuin monille muillekin, ilman rakkautta, jopa mielentilassa, joka oli rakkaudelle suorastaan vastaista. Mutta kirjailija oli luonut hänen maineensa; ja näyttelijätär kirjailijan.
— Ja nyt, sanoi Christophe, eivät muut voi enää mitään teitä vastaan; te saatte tehdä heille, mitä tahdotte.
— Niinkö luulette? virkkoi Françoise katkerasti. Sitten kertoi hän Christophelle erään toisen kohtalon ivan, — että hänellä oli intohimonsa esineenä muuan veijari, joka halveksi häntä: kirjailija, joka oli käyttänyt häntä hyväkseen, anastanut hänen tuskallisimmat salaisuutensa, tehnyt niistä kirjoja ja sitten jättänyt hänet.
— Minä halveksin häntä, sanoi Françoise, niinkuin likaa jalkojeni alla. Ja minua värisyttää raivo, kun ajattelen, että rakastan häntä, että hänen tarvitsee vain viitata, niin juoksen hänen luokseen, nöyrryn tomuun tuon kurjan edessä. Mutta minkä minä sille voin? Minulla on sydän, joka ei rakasta koskaan sitä, mitä järkeni rakastaa. Ja vuorotellen täytyy minun jompikumpi niistä uhrata, nöyryyttää. On sydän. On ruumis. Ja ne huutavat yhä, huutavat, tahtovat kumpikin osansa onnesta. Eikä minulla ole suitsia niitä hillitä, minä en usko mihinkään, olen vapaa… Vapaa? Sydämeni ja ruumiini orja, jotka tahtovat sitä, mitä en itse tahdo, usein, melkein aina. Ne vievät minut mukanaan, ja minä häpeän. Mutta mitä minä voin?…
Hän vaikeni hetkeksi, kohennellen ajatuksissaan pihdeillä hiilustaa.
— Minä olen lukenut, sanoi hän, etteivät näyttelijät yleensä tunne mitään tunteita. Ja todellakin ovat melkein kaikki ne heistä, joita olen nähnyt, suuria, kunnianhimoisia lapsia, joita eivät muut huolet kiusaa kuin heidän pienet turhamaisuutensa. En tiedä, hekö eivät ole oikeita näyttelijöitä, vai minäkö en ole. Luultavasti en minä ole. Joka tapauksessa minä saan ikäänkuin maksaa toistenkin viat.
Hän vaikeni. Kello oli kolme yöllä. Hän nousi lähteäkseen. Christophe pyysi häntä odottamaan aamuun ja menemään sitten vasta kotiinsa; hän ehdotti, että Françoise asettuisi hetkeksi lepäämään hänen sänkyynsä. Näyttelijätär jäi mieluummin nojatuoliin, sammuneen takan viereen, ja jutteli yhä rauhassa, öisenhiljaisessa talossa.
— Teitä väsyttää kovasti huomenna.
— Minä olen tähän tottunut. Mutta entä te… Mitä te huomenna teette?
— Minä olen vapaa. Ainoastaan tunti kello yksitoista… Ja sitäpaitsi: minä olen lujanlainen.