— Sitä suurempi syy nukkua lujasti.
— Kyllä, minä nukunkin kuin pölkky. Ei ole mielipahaa, joka voisi minut siitä estää. Minua raivostuttaa joskus, että nukun niin hyvin. Niin paljon aikaa ihan hukkaan!… Minusta onkin joskus hauskaa kostaa unisuudelleni, ryövätä siltä joku yö.
He juttelivat edelleen hiljaisella äänellä, silloin tällöin pitkäksi aikaa vaieten. Ja sitten Christophe nukkui. Françoise hymyili, tuki hänen päätään, häntä itseään olkapäästä, jottei hän olisi pudonnut tuolilta… Ja hän unelmoi ikkunan ääressä, katsellen hämärään puutarhaan, joka piankin valkeni. Noin kello seitsemän herätti hän hellävaroen Christophen ja lausui hänelle hyvästit.
Kuukauden kuluessa tuli Françoise kaksi kertaa tapaamaan Christophea juuri sellaiseen pahaan aikaan, että Christophe oli lähtenyt ulos: hänen ovensa oli lukossa. Christophe antoi sitten hänelle avaimen, niin että hän pääsisi hänen huoneistoonsa milloin tahtoi. Ja montakin kertaa tuli Françoise sen jälkeen Christophen poissa ollessa sinne. Hän jätti pöydälle pienen orvokkikimpun tai pari sanaa paperiliuskalle, tahi piirsi jonkin söherryksen, kuvan tapaisen, karrikatyyrin, — merkiksi käynnistään.
Eräänä iltana näytännön jälkeen tuli hän Christophen luo juttelemaan tuttavallisesti niinkuin ainakin; hän tapasi Christophen työssä; he alkoivat puhella. Ensimäisistä sanoista he huomasivat, etteivät he kumpikaan olleet samassa hyväätekevässä mielentilassa kuin viimeksi. Françoise aikoi lähteä, mutta oli jo myöhäistä. Christophe ei kylläkään häntä estellyt. Mutta hänen oma tahtonsa ei sallinut hänen enää mennä. He olivat siis yhdessä vielä, tuntien kiihtyvää kaipuuta. Ja he ottivat toisensa.
Tämän yön jälkeen Françoise katosi viikkokausiksi. Christophe, jonka kuukausia nukkuneen aistillisen intohimon se yö oli kiihdyttänyt, ei voinut elää ilman häntä. Françoise oli kieltänyt häntä tulemasta luokseen; Christophe meni näkemään häntä teatteriin. Hän istui takimmaisella rivillä, piilossa; ja häntä näännytti rakkaus ja mielenliikutus; hän värisi ytimiin saakka; traagillinen kuume, jonka Françoise sytytti kaikkiin näyttelemiinsä osiin, kulutti Christopheakin hänen kanssaan. Viimein Christophe kirjoitti hänelle:
— "Ystävä, oletteko minulle vihastunut? Antakaa anteeksi, jos olen loukannut teitä."
Kun Françoise sai nämä nöyrät rivit, riensi hän Christophen luokse ja heittäytyi hänen syliinsä.
— Olisi ollut parempi olla vain hyviä ystäviä. Mutta koska se oli mahdotonta, turhaa on mahdotonta vastustaa. Käyköön niinkuin käy!
He yhdistivät elämänsä toisiinsa. Kumpikin piti silti oman asuntonsa ja vapautensa. Françoise ei mitenkään olisi voinut taipua sellaiseen kuin asumaan yhdessä Christophen kanssa. Sitäpaitsi ei hänen asemansa laisinkaan sitä sallinut. Hän tuli käymään Christophen luona, vietti hänen kanssaan osan päivistä ja öistä; mutta joka päivä hän meni takaisin kotiinsa ja oli siellä öitäkin.