Kesän ajaksi, jolloin teatteri oli suljettuna, vuokrasivat he itselleen huvilan lähellä Parisia, Gifin puolella. Siellä viettivät he onnellisia päiviä, vaikka niihin joskus lankesikin surumielisyyden varjo. Tuttavallisuuden ja työn päiviä. Heillä oli kaunis, valoisa huone, sieltä oli näköala kauas, vapaille ilmanrannoille, vainioiden ylitse. Öisin näkivät he vuoteestaan ikkunaruutujen läpi pilvien kummallisten hahmojen vaeltavan himmeällä ja tumman kuulaalla taivaalla. Leväten toistensa sylissä puolinukuksissa kuulivat he puusirkkain soittavan riemusta juopuneina, rankkasateen rapisevan; syksypuolella tunkeusi maan tuoksu — kuusamain, klematis- ja glysiini-köynnösten ja kuivuvan heinän haju, — kautta koko rakennuksen ja läpi heidän ruumiittensa. Öinen hiljaisuus. Uni kahden kesken. Vaikenivat. Kaukana koirat haukkuivat. Kukot alkoivat kiekua. Aamu sarastaa. Angelus kalahteli heikosti etäältä kirkontornissa, harmaassa ja kylmässä päivänhämyssä, joka saa ruumiin värisemään lämpöisessä vuoteessa ja ihmisen puristamaan toista kahta rakkaammasti. Linnut alkavat viserrellä köynnöksissä, jotka kiipivät ulkona seinää pitkin. Christophe avaa silmänsä, pidättää hengitystään, ja hellin sydämin katsoo hän noita rakkaita kasvoja vieressään, väsynyttä ystävää, joka nukkuu; katselee hänen lemmenkalpeuttaan…

Heidän rakkautensa ei ollut suinkaan pelkkää itsekästä intohimoa. Se oli syvää ystävyyttä, josta ruumiskin tahtoi osansa. He eivät kursailleet toisiaan. Kumpikin työskenteli omia töitään. Christophen nerokkuus, hänen hyvyytensä, hänen moralinen ryhtinsä olivat Françoisesta rakkaita. Hän tunsi olevansa eräissä asioissa Christophea vanhempi ja kypsyneempi, ja hän nautti äidillisesti siitä. Hän suri, ettei hän ymmärtänyt yhtään, mitä Christophe soitteli: hän oli musiikille täydellisesti suljettu, paitsi eräinä harvoina tuokioina, jolloin hänet valtasi outo liikutus, mikä johtui enemmän hänestä itsestään kuin musiikista: intohimoista, jotka sillä hetkellä löivät leimansa häneen ja kaikkeen, mikä häntä ympäröi, maisema, ihmiset, värit ja äänet. Mutta siitä huolimatta aavisti hän täydellisesti Christophen nerouden, vaikka hän ei tajunnutkaan sen kieltä, joka oli häneltä salattua. Se vaikutti häneen samaan tapaan kuin jonkun suuren vieraalla kielellä esiintyvän näyttelijän kuuleminen. Hänen synnynnäinen neronsa hurmaantui siitä. Ja Christophe jälleen valoi rakkautensa voimalla tuon naisen ajatusten ja hänen rakkaan ulkonaisen olemuksensa muotoon aatteitaan ja ruumiillistutti siihen elämänsä kiihkoisia pyyteitä; nykyjään näki hän tuossa naisessa omat ajatuksensa kauniimpina kuin ne hänessä itsessään olivatkaan, antiikkisen kauniina, melkeinpä ikuisuuden hohteessa. Mikä arvaamaton onni olikaan moisen sielun läheinen tuttavuus, niin naisellisen, heikon ja hyvän ja julman, ja välähdyksittäin nerokkaan. Françoise opetti Christophea tuntemaan paljon elämää ja ihmisiä, — naisia, joita Christophe tajusi vielä sangen heikosti ja joita Françoise terävän selvänäköisesti arvosteli. Varsinkin jäi Christophe hänelle kiitollisuuden velkaan siitä, että oppi ymmärtämään paremmin teatteria; Françoise auttoi häntä tunkeutumaan tämän ihmeellisen, taiteista täydellisimmän, säästeliäimmän ja samalla monipuolisimman taidelajin henkeen. Hän näytti Christophelle tuon ihmisunelmain taikasoittimen kaikki kauneudet, — ja osoitti hänelle, että hänen piti kirjoittaa näyttämöille ei pelkästään itseään varten, kuten hänen taipumuksenaan oli, — (samoinhan tekevät monet muutkin taiteilijat, kieltäytyen, niinkuin Beethoven, kirjoittamasta "vietävän viululle, kun Henki heille puhuu"). — Suuri draamallinen runoilija ei häpeä työskennellä tarkoin rajoitettua näyttämöä varten ja sovittaa ajatuksiaan niiden näyttelijäin mukaan, jotka hänellä ovat käytettävänään; hän ei uskottele sillä tavoin pienentyvänsä; mutta hän tietää, että suuri katsomo vaatii toisenlaisia ilmaisukeinoja kuin pieni teatterisali, ja ettei huilulle voi kirjoittaa pasuunafanfaareja. Teatteri, kuten fresko, on juuri omalle paikalleen sopivaa taidetta. Ja niinmuodoin on se inhimillisen taiteen valiointa, elävää taidetta.

Ajatukset, joita Françoise näin ilmaisi, sopivat myöskin Christophen ajatuksiin, sillä hän pyrki tänä kehityskautenaan juuri kollektiviseen taiteeseen, sellaiseen, joka olisi yhteydessä muiden ihmisten kanssa. Françoisen kokemukset auttoivat häntä nyt käsittämään mystillistä yhteistyötä, joka punoutuu yleisön ja näyttelijän välille. Niin selvä realisti kuin Françoise olikin ja niin vähän kuin hänellä oli illusioneja, hän näki kuitenkin selvästi sen kahdenpuoleisen suggestionin voiman, ne sympatian laineet, jotka yhdistävät näyttelijän katsomoon, tuon tuhansien sielujen hiljaisuuden, josta ainoastaan tulkin ääni nousee kuuluville. Tietystikään ei hänellä ollut tätä aavistusta muulloin kuin eräinä katoavina tuokioina, jotka olivat sangen harvinaisia eivätkä toistuneet hänen samaa kappaletta esittäessään juuri koskaan samoissa paikoissa. Muulloin oli hänen näyttelemisensä pelkkää ammattia, sielutonta, intelligenttiä ja kylmää mekanismia. Mutta poikkeushan onkin mielenkiintoinen, — se on salaman välkähdys: sen valossa ennättää nähdä kuilun, tuhansien olentojen yhteisen sielun, jonka voima ilmenee näyttelijässä lyhyenä ikuisuuden sekuntina.

Sellaista yhteissielua piti suuren taiteilijan tulkita. Hänen ihanteenaan tuli olla elävä objektivismi, jossa runoilija sulautuu niihin, joille hän laulaa, ja riisuu yltänsä oman itsensä ja pukeutuu kollektivisiin, myrskyssä yli maailman lentäviin intohimoihin. Françoise tunsi tämän vaatimuksen sitä syvemmin, kun hän ei itse sellaiseen personansa syrjäyttämiseen pystynyt, vaan näytteli aina pelkästään omaa itseään. — Individuellin lyrismin hurjisteleva kukoistus, joka on ollut puolentoista vuosisataa vallalla, on jollakin tavoin sairaloista. Moralinen suuruus on siinä, että tuntee paljon ja hallitsee tunteensa, on sanoilta niukka ja ajatuksilta puhdas eikä levitä niitä kaikkia komeilevasti ihmisten näkyville; se on siinä, että puhuu yhdellä ainoalla katseella, syvällä sanalla, lapsellisesti liioittelematta, naisellisesti tunnelmoimatta, ja puhuu niille, jotka osaavat ymmärtää puolesta sanasta, miehille. Moderni musiikki, joka lavertelee niin paljon itsestään ja paljastelee joka hetki personallisia salaisuuksiaan, on häveliäisyyden ja maun puutetta. Se muistuttaa sairasta, joka ei ajattele muuta kuin omaa tautiaan, ei väsy hokemasta sitä ja sen vastenmielisiä ja naurettavia pikkuseikkoja toisille ihmisille. Moinen naurettava puoli on ollut taiteessa huomattavissa yli sata vuotta. Françoise, joka ei ollut musikalinen, piti myöskin musiikin liiallista paisuttamista runon kustannuksella melkeinpä dekadenssin merkkinä; se oli kuin polyyppi, joka söi runon. Christophe väitti vastaan; mutta kun hän pohti asiaa tarkemmin, johtui hän ajattelemaan, eikö Françoisen väitteessä ehkä ollut jotain tottakin. Goethen runoelmiin sävelletyt ensimäiset Liedit olivat varsin runonmukaisia ja vaatimattomia; pian sekoittaa Schubert niihin oman romanttisen sentimentaalisuutensa, joka muuttaa niiden sisällön; Schumann jälleen pikkutytön-kaihoilunsa; ja sitä kehitystä jatkuu Hugo Wolfiin saakka yhä korostuvana deklamatsionina, sopimattomasti repivänä analyysinä, kiihkona, joka ei tahdo jättää enää yhtään ainoaa sielunsa sopukkaa näyttämättä. Kaikki verhot on raastettu sydämen mysteerioiden edestä pois. Asiaa, jonka mies äsken lausui kohtuullisen säästeliäästi, kirkuvat nyt hävyttömät tytöt itseänsä alasti näytellen.

Christophe häpesi hiukan tällaista taidetta, sillä hän tunsi sen tartunnan itsessäänkin; ja pyrkimättä palaamaan menneeseen, — (mahdoton ja luonnoton toivomus), — puhdisti hän nyt jälleen sieluaan niiden menneisyyden mestarien hengessä, joilla oli ollut suuren kollektivisen taiteen vaisto ja kyky seuloa ja hillitä ajatuksiaan. Sellainen oli esimerkiksi Händel, joka halveksi aikansa ja rotunsa hälisevää pietismiä ja sävelsi valtavat hengelliset Antheminsa ja oratorionsa, sankarieepoksensa, kansanomaiset laulunsa kansaa varten. Vaikeinta oli löytää semmoisia säveltäjän inspiratsionin kaipaamia runotekstejä, jotka olisivat saattaneet herättää nykyään kaikille Europan kansoille yhteisiä tunteita, kuten raamattu Händelin aikana. Nykyisellä Europalla ei ollut ainoatakaan yhteistä kirjaa: ei yhtään runoelmaa, rukousta, yhtään uskontunnustusta, joka olisi ollut kaikkien oma. Oi, sellaisen häpeän pitäisi painaa maan alle kaikki nykyaikaiset kirjailijat, taiteilijat ja ajattelijat! Ainoakaan ei ole kirjoitellut, ajatellut kaikille. Yksin Beethoven on jättänyt jälkeensä muutaman sivun uutta, lohduttavaa ja veljellistä evankeliumia; mutta ainoastaan musiikkimiehet osaavat sitä lukea, enimmät ihmisistä eivät saa koskaan sitä kuulla. Wagner on tosin koettanut rakentaa Bayreuthin kukkulalle uskonto-taiteen, joka yhdistäisi kaikki ihmiset. Mutta hänen suuri henkensä oli liian kaukana yksinkertaisuudesta ja liian täynnä kaikkia aikansa dekadenttisia musikalisia virheitä ja ajatuksia: pyhälle kukkulalle eivät tulleetkaan Galilean kalastajat, vaan fariseukset.

Christophe tiesi kyllä, mitä olisi tehtävä; mutta hänellä ei ollut sopivaa runoilijaa, hänen täytyi tyytyä omaan puolinaiseen itseensä, supistua pelkän musiikkinsa piiriin. Ja väitettäköön mitä tahansa musiikki ei ole kansainvälinen kieli: tarvitaan sanojen jousi, joka lennättää sävelten nuolen kaikkien sydämiin.

Christophe aikoi kirjoittaa sarjan sinfonioita, jotka olisivat olleet jokapäiväisen elämän inspiroimat. Hän suunnitteli muun muassa Kotisinfoniaa, aivan omalaatuistaan, ei sellaista kuin Richard Straussin. Hän ei ajatellut laisinkaan materialisoida siinä vanhoja totuttuja aakkosia seuraten perhe-elämää kinematograafin kuvina, joissa musikaliset teemat ilmaisivat, tekijän mielivallan pakotuksesta, eri henkilöitä, joiden sitten nähtiin liikehtivän yhdessä, nähtiin, jos nimittäin kuuntelijalla oli siihen alttiit korvat ja silmät. Se tuntui Chrisptohesta pelkästään suuren kontrapunktistin akateemiselta ja lapselliselta leikittelyltä. Christophe ei halunnut kuvata ei henkilöitä ja toimia, vaan ilmaista tunteita, jotka olisivat olleet tuttuja kaikille ja joissa jokainen olisi saattanut löytää kaiun omasta sielustaan, ehkä lohdutustakin. Ensimäinen osa tulkitsi nuoren rakastavan parin vakavaa ja naivia onnea, sen hellää aistillisuutta, sen luottamusta tulevaisuuteen, sen iloja ja toiveita. Toinen oli elegia kuolleen lapsen ruumiin ääressä. Christophe inhosi kaikkea kuoleman kuvailua, kaikkea realismin tavoittelua tuskanilmauksissa; yksilölliset hahmot katosivat; tuntui ainoastaan suuri suru, — teidän, minun, jokaisen ihmisen, — suru onnettomuuden kasvojen edessä, joka on jokaisen osa tai saattaa siksi tulla. Murheen murtama sielu, murheen, josta Christophe oli karkoittanut kaikki itkuisen melodraaman tavanomaiset efektit, elpyi sitten vähitellen, tuskallisesti ponnistellen, ja tarjosi kärsimyksensä uhrina Jumalalle. Ihminen jatkoi, seuraavassa osassa, joka liittyi tuohon edelliseen, rohkeasti matkaansa, — tarmokkaassa fuugassa, jonka uljas luonne ja itsepäinen rytmi innostivat ja veivät taistelujen ja kyynelten läpi mahtavaan marssiin, lannistumatonta uskallusta julistavaan. Viimeinen osa kuvasi elämän iltaa. Alkupuolen teemat ilmestyivät siinä taasen, niiden liikuttava luottamus ja hellyys, joka ei voinut vanhentua, vaan oli ainoastaan kypsyneempi ja hiukan kolahduksia kärsinyt ja nousi ylös tuskien varjosta, valon kruunaamana, ponnahtaen taivasta kohti kauniina kukintana, uskonnollisena rakkauden hymninä elämälle ja Jumalalle.

Christophe etsi suuria, yksinkertaisia ja inhimillisiä aiheita menneisyydenkin kirjoista, aiheita, jotka puhuvat kaikkien sydämille ja värähyttävät sitä, mikä on sydämissä parasta. Hän valitsi kaksi aihetta, ne olivat Josef ja Niobe. Mutta niihin nähden tuli Christophelle esteeksi paitsi runotekstin puutetta tuo vaarallinen, useita vuosisatoja väitelty ja yhä ratkaisematon kysymys runouden ja musiikin yhdistämisestä toisiinsa. Hänen pakinansa Françoisen kanssa veivät hänet jälleen takaisin suunnitelmiin, joita hän oli luonnostellut jo aikoinaan Corinnen kanssa: unelmaan luoda sellainen musikaalinen draama, joka pysytteleisi resitativisen oopperan ja puhutun draaman välillä, — vapaaseen musiikkiin yhdistetyn vapaan sanan taidetta; — sen taidelajin toteuttamista tuskin ainoakaan taiteilija nykyään epäilee, mutta kulunut ja wagnerismin traditsioneihin piintynyt arvostelu kieltää sen niinkuin se kieltää kaiken todella uuden: sillä tässähän ei ole kysymyksessä enää tallata Beethovenin, Weberin, Schumannin tai Bizet'n jälkiä, heidän, jotka ovat kylläkin käytelleet melodraamaa nerokkaasti; ei ole kysymyksessä liisteröidä mitä tahansa puhuttua ääntä minkälaiseen musiikkiin hyvänsä eikä vaikuttaa, maksoi mitä maksoi, tremoloilla, karkeilla efekteillä tökeröön yleisöön; kysymyksessä on luoda uusi musiikin laji, jossa laulajain äänet ovat sopusoinnussa niille sukua olevien instrumenttien kanssa ja yhdistävät arkatuntoisesti harmonisiin jaksoihinsa musiikin unelmien ja valituksen kaiun. On itsestään selvää, ettei tätä muotoa voi sovittaa kuin rajoitettuun lajiin aiheita, eräihin intimeihin ja täyteläisiin sielullisiin momentteihin, jos aikoo saada ilmi runouden tuoksun. Mikään taide ei saata olla hillitympää ja aristokraattisempaa kuin tämä. On siis luonnollista, että sillä on sangen vähän toivoa kukoistaa sellaisena aikana kuin meidän, joka lehahtaa nousukkaiden alkeellisuudelta, vaikka sen taiteilijat uskottelevatkin toista.

Ehkei Christophe ollut sen paremmin kuin toisetkaan soveltuva luomaan tätä taidetta; hänen synnynnäiset ominaisuutensa, hänen rahvasmainen voimansa olivat jo esteenä. Hän ei jaksanut muuta kuin suunnitella sitä ja toteuttaa pari luonnosta Françoisen avulla.

Niinpä sävelsi hän muutamia sivuja raamatusta, melkein kirjaimellisesti sovitellen, — muun muassa tuon kuolemattoman kohtauksen, jossa Josef ilmaisee itsensä veljillensä eikä voi enää, heitä kauan kiusattuaan, salata mielenliikutustaan ja hellyyttään, vaan mutisee hiljaa seuraavat sanat, jotka ovat tuoneet kyyneleet Tolstoin ja monien muiden silmiin: