"Minä en voi itseäni pidättää… Kuulkaa, minä olen Josef; vieläkö minun isäni elää? Minä olen Josef, teidän veljenne, joka on kauan sitten kadotettu. Minä olen Josef…"
Tätä Christophen ja Françoisen kaunista ja vapaata yhdyselämää ei voinut kauan jatkua. Heillä oli elämän täyteläisyyden yhteisiä hetkiä; mutta he olivat liian erilaisia. Ja koska he olivat kumpikin yhtä kiivaita, törmäsivät he usein vastatusten. Ne törmäykset eivät milloinkaan saaneet karkeaa luonnetta: sillä Christophe piti ystävätärtään arvossa. Ja Françoise, joka joskus saattoi olla niin julma, oli hyvä niitä kohtaan, jotka olivat hyviä hänelle; millään ehdolla maailmassa ei hän olisi tehnyt heille pahaa. Sitäpaitsi oli heillä molemmilla iloisen huumorin lahjat. Françoise oli itse ensimäisenä valmis pilkkaamaan itseään. Siitä huolimatta kalvoi hänen sydäntään tuska: sillä hän oli vielä entisen intohimonsa pauloissa; hän ajatteli yhä sitä kurjimusta, jota hän rakasti; eikä hän jaksanut sietää tätä sielunsa nöyryyttävää tilaa, ei varsinkaan, kun Christophe sen aavisti.
Christophe, joka näki hänen viettävän kokonaisia päiviä vaieten ja hermostuneen synkkämielisenä, ihmetteli, ettei hän ollut onnellinen. Olihan Françoise päässyt taistelujensa perille: hän oli suuri taiteilijatar, ihailtu, jumaloitu…
— Kyllä niinkin, sanoi Françoise; jos olisin sellainen tunnettu näyttelijätär, jolla on kamasaksan sielu ja joka harjoittaa näyttelemistä kuin jotakin afääriä, niin olisin onnellinen. He ovat tyytyväisiä, kun he ovat "toteuttaneet" hyvän varallisen aseman, päässeet rikkaisiin porvarisnaimisiin, ja saaneet — nec plus ultra — kunnianristin rintaansa. Minä, minä tahdoin enemmän. Ellei ihminen ole hassu, eikö menestys näytä vieläkin tyhjemmältä kuin onnistumattomuus? Sinun pitäisi se ainakin tietää!
— Minä sen tiedänkin, vastasi Christophe. Ah, hyvä Jumala, sellaiseksi en kuvitellut kunniaa lapsena ollessani. Miten palavasti minä sitä toivoin, ja miten säteilevältä se minusta näytti! Se oli minulle jollakin tavoin uskonnollista… Mutta en sure! Menestyksellä on eräs jumalallinen ominaisuus: se sallii minun tehdä jotain hyvää.
— Mitä hyvää? On voittaja. Mutta mitä varten? Mikään ympärillä ei ole muuttunut. Teatterit, konsertit, kaikki jäävät entiselleen. Pelkästään uutta muotia, joka seuraa toista. Meitä ymmärretään vain ohi juosten; ja sitten jo ajatellaan aivan toisia asioita. Ymmärrätkö sinä itsekään muita taiteilijoita? Joka tapauksessa ei sinua ymmärretä. Kuinka he ovat kaukana sinusta, ne mestarit, joita sinä rakastat eniten! Ajattelepas vain Tolstoitasi…
Christophe oli näet kirjoittanut Tolstoille. Hän oli hänen harras ihailijansa, hän itki lukiessaan hänen kirjojaan; hän aikoi säveltää erään hänen venäläisille talonpojille kirjoittamansa sadun, hän oli pyytänyt häneltä siihen lupaa, lähettänyt hänelle Liedinsä. Tolstoi ei ollut vastannut hänelle mitään, enempää kuin aikoinaan Goethe Schubertin ja Berliozin kunnioituksenosoituksiin, kun he lähettivät hänelle mestariteoksensa. Tolstoi oli antanut esittää itselleen Christophen sävellyksiä; ja ne olivat harmittaneet häntä: hän ei ymmärtänyt niistä mitään. Hänestä oli Beethoven dekadentti ja Shakespeare puoskari. Sen sijaan oli hän suuresti mielistynyt imeliin pikkumestareihin, sellaiseen klaverimusiikkiin, joka aikoinaan hurmasi "Peruukkikuningasta"; ja hän piti Kamarineitsyen Tunnustusta kristillisenä kirjana…
— Suuret miehet eivät kaipaa meitä, sanoi Christophe. Toisia varten on ajateltava.
— Ketä? Porvarillista yleisöäkö, noita varjoja, jotka pimentävät ihmiseltä oikean elämän? Näytellä, kirjoittaa tuollaisia varten! Uhrata elämänsä heidän tähtensä! Se ei ole makeaa.
— Joutavaa huolta, vastasi Christophe. Minä näen heidät kyllä samanlaisina kuin sinäkin, mutta se ei tee minua surulliseksi. He eivät ole niin huonoja kuin sinä sanot.