— Kiltti saksalainen optimisti!
— He ovat ihmisiä, niinkuin minäkin. Minkä tähden he eivät ymmärtäisi minua?… — Ja vaikkeivät he ymmärtäisikään, olisinko siitä millänikään? Sillä noiden tuhansien ihmisten joukossa on toki aina pari kolme, jotka ovat kanssani: se riittää minulle; tarvitsen ainoastaan pientä luukkua, josta voin joskus hengittää raitista ilmaa… Ajattelepas monia yksinkertaisia katselijoita, nuorukaisia, vilpittömiä ja hyviä vanhuksia, jotka sinun äänesi, sinun tulkitsemasi traagillinen kauneus nostaa lavalle ilmestyessäsi heidän arkisten päiväinsä yläpuolelle. Muista, millainen itse olit lapsena! Eikö ole kaunista tehdä muille, — vaikkapa yhdelle ainoallekin, — samaa hyvää, tuottaa samaa onnea, jota joku toinen antoi sinulle ennen muinoin?
— Ja sinä luulet, että tuollaisia olisi edes yksi? Minä puolestani olen alkanut sitä epäillä… Ja jos niin olisikin, millä tavoin parhaat niistä, jotka meitä rakastavat, oikeastaan rakastavat meitä? Millaisina he meidät näkevät? Näkevät sangen heikosti! Häpäisevät meitä ihaillessaankin; heitähän huvittaa yhtä paljon katsella jotain joutavaa tusinanäyttelijätärtä; he alentavat meidät niiden typerysten tasalle, joita halveksitaan. Heistä ovat kaikki ne, jotka vain menestyvät, aivan samanarvoisia.
— Ja kuitenkin: jälkimaailmassa jäävät, kaikesta huolimatta, elämään suurimpina juuri suurimmat.
— Sen tekee välimatkan pituus. Vuoret ylenevät sikäli kuin niistä joutuu loitommaksi. Silloin näkee paremmin niiden korkeuden; mutta silti ollaan niistä kauempana… Ja kuka sitäpaitsi sanoo, että suurimmat säilyvät? Tiedätkö sinä nimittäin, miten monet suuret ovat kadonneet?
— Oh, hitto vie! vastasi Christophe. Vaikkei ainoakaan ihminen ymmärtäisi, mitä minä ajattelen, eikä tietäisi, mitä olen, niin minä ajattelen ja olen sittenkin. Minulle jää musiikkini; minä uskon siihen; se on totisempi kuin mikään muu.
— Sinä oletkin taiteesi alalla vapaa, sinä saat tehdä, mitä tahdot. Mutta minä, mitä minä voin? Minun on pakko näytellä sitä, mitä annetaan, ja märehtiä inhottavuuteen saakka aina samaa. Tosin me emme ole Ranskassa vielä joutuneet aivan amerikalaisten näyttelijäin elukkatasolle: hehän esittävät tuhannen kertaa perätysten kehnoja Rip tai Robert-Macaire oopperoitaan, vääntäen viisikolmatta vuotta iästään saman typerän osan myllyä. Mutta me olemme sinnepäin menossa. Teatterimme ovat niin köyhiä! Yleisö ei kestä neroutta muuta kuin äärettömän pieninä apteekkiannoksina, maneerilla ja muotikirjallisella sokerilla höystettynä… Nero, joka "on muodissa!" Itkeäkö sille vai nauraa?… Turhaa voiman haaskausta! Katso, minkä kohtalon joku Mounet heiltä saa. Mitä hänen täytyi koko elämänsä näytellä? Ainoastaan pari, kolme osaa, jotka maksoivat vaivaa: Oedipos, Polyeuktes. Loput, mitä roskaa! Eikö se aivan äitelöi? Ja kun ajattelee, mitä kaikkea suurta ja kunniakasta hän olisi voinut tehdä sellaisilla voimilla? Eikä asianlaita ole paremmin muuallakaan kuin Ranskassa. Mitä he tekivät Dusesta? Mihin hän kulutti elämänsä? Kuinka hyödyttömiin osiin?
— Teidän oikea osanne on pakottaa maailma kunnioittamaan voimakkaita taideteoksia, sanoi Christophe.
— Turhaa ponnistella. Eikä se onnistukaan. Heti, kun tuollainen voimakas taideteos koskettaa näyttämöä, menettää se runollisuutensa suuruuden, muuttuu valehtelijaksi. Henkäyskin yleisön kurkusta pilaa sen. Tukehduttavien kaupunkien yleisö ei tiedä enää, mitä on vapaa ilma, luonto, terve runous: se haluaa teatterirunoutta, kissankultaa, ihomaalilla tuhrattua, ja haisevaa. — Ah, sitten… vaikkapa menestyisikin sellaisessa… Ei, se ei vielä elämää täytä, se ei täytä minun elämääni.
— Sinä ajattelet yhä häntä.