— Ketä?
— Sen tiedät hyvin. Tuota miestä.
— Kyllä.
— Mutta jos hän olisi sinulla, tuo mies, ja jos hän sinua rakastaisi, niin myönnä, ettet olisi sittenkään onnellinen, keksisit aina jotain, jonka tähden kiduttaisit itseäsi.
— Se on totta… Ah, mikä minun onkaan?… Katso, minä olen saanut taistella liikaa, minä olen kuluttanut liiaksi itseäni, minä en jaksa enää löytää rauhaa, sisässäni on ainainen levottomuus, kuume…
— Eikö se liene ollut sinussa jo ennenkuin jouduit kärsimyksiin.
— Se on mahdollista. Kyllä, se oli jo silloin, kun olin pikku tyttö, oli niinkauan kuin voin muistaa… Se kalvoi jo silloin minua.
— Mitä sinä sitten nyt tahtoisit?
— Mistä sen voin tietää? Tahtoisin enemmän kuin voin.
— Tunnen tuon, virkkoi Christophe. Minä olin sellainen nuorena.