— Ystävä-parka, sanoi hän Christophelle surullisesti, hellästi hymyillen. Olemmeko nyt typeriä? Me emme saa koskaan enää näin kaunista elämää, tällaista ystävyyttä. Mutta sille ei voi mitään, ei voi. Me olemme niin tyhmiä!
He katsoivat toisiinsa, noloina ja suruisina. He nauroivat, etteivät olisi puhjenneet itkuun, syleilivät toisiaan ja erosivat kyyneleet silmissä. Koskaan he eivät olleet rakastaneet toisiaan niin syvästi kuin erotessaan.
Ja kun Françoise oli lähtenyt, palasi Christophe taiteensa luokse, vanhan toverinsa… Oi tähtitaivaan rauhaa!
Ei kulunut — kauan, niin Christophe sai kirjeen Jacquelinelta. Se oli vasta kolmas kirje häneltä; ja sävy oli aivan toisenlainen kuin mihin Christophe hänen puoleltaan oli tottunut. Jacqueline valitti, ettei Christophea oltu nähty pitkiin aikoihin, ja pyysi sievästi häntä käymään heillä, ellei tahtonut tehdä surullisiksi ystäviään, jotka häntä rakastivat. Christophe oli mielissään, mutta ei liioin kummastellut tapausta. Hän oli ajatellut, ettei Jacquelinen väärä mieliala häntä kohtaan kestäisi pysyvästi. Hänellä oli tapana mainita erästä isoisä-vainajansa sutkausta:
"Ennemmin tai myöhemmin tulee naisväelle hyvät hetkensä; täytyy ainoastaan kärsivällisesti niitä odottaa."
Christophe meni siis taas käymään ystävänsä luona ja hänet otettiin ilolla vastaan. Jacqueline oli vieraalle hyvin huomaavainen; hän karttoi luonteenomaista ironista sävyään, varoi puheissaan kaikkea, mikä olisi saattanut loukata Christophea, seurasi mielenkiintoisesti hänen suunnitelmiaan ja puheli älykkäällä tavalla vakavista asioista. Christophe luuli, että hän oli tällä välin muuttunut. Mutta Jacqueline oli sellainen ainoastaan miellyttääkseen Christophea. Hän oli kuullut kerrottavan Christophen ja muotinäyttelijättären rakkaussuhteista, sillä juorut siitä olivat nykyään parisilaisten puheenaiheena; ja silloin oli Christophe näyttäytynyt hänelle aivan uudessa valossa: Jacqueline oli tullut hyvin uteliaaksi kaikesta, mikä koski Christophea. Kun hän nyt näki Christophen, oli hän hänen mielestään paljoa sympaatisempi kuin ennen. Hänen puutteensakaan eivät Jacquelinesta olleet viehätystään vailla. Hän huomasi, että Christophessa oli neroutta, ja että maksoi vaivan antaa hänen rakastua itseensä.
Nuoren parin elämä ei ollut parantunut; se oli päinvastoin pahentunut. Jacquelinella oli ikävä, ikävä: hän oli kuolla ikävään… Kuinka nainen on maailmassa yksin! Paitsi lasta ei häntä kiinnitä mikään; eikä lapsikaan yksinään riitä häntä aina pidättämään: sillä kun hän on todella nainen, eikä pelkästään naaras, kun hänellä on rikas sielu ja vaativa sielunelämä, on hän luotu kaikenlaista sellaista varten, mitä hän ei voi toteuttaa yksin, jollei tulla hänelle avuksi!… Mies on paljoa vähemmin yksinään silloinkin, kun hän on kaikkein yksinäisin: hänen yksinpuhelunsa riittää kansoittamaan kokonaiset erämaat; ja kun hän on yksin toisen ihmisen kanssa, niin hän mukautuu siihen paremmin kuin nainen, sillä hän huomaa sitä vähemmän, hän puhelee itsensä kanssa aina. Eikä hän johdu ajattelemaankaan, että moinen ääni, joka puhuu järkkymättömän levollisesti korpeen, tekee hiljaisuuden sille olennolle, joka elää hänen parissaan ja jolle kaikki sanat ovat kuolleet, ellei rakkaus elähytä niitä, kahta kauheammaksi ja erämaan hirveämmäksi. Mies ei sitä huomaa; hän ei ole rakkaudessaan pannut niinkuin nainen peliin koko elämäänsä: hänen elämänsä päämäärät ovat muualla… Mikä voi täyttää naisen elämän ja hänen äärettömän kaipuunsa, nuo lukemattomat kiihkeät ja uhkuvat voimat, jotka ovat palaneet turhaan kokonaista neljäkymmentä vuosisataa, mitkä ihmiskunta on ollut olemassa, polttouhrina kahdelle ainoalle epäjumalalle: lyhytikäiselle rakkaudelle ja äitiydelle, tuolle ylhäiselle petokselle, joka on kielletty tuhansilta naisilta eikä toisten naisten elämässä koskaan täytä kuin muutaman vuoden?
Jacqueline oli epätoivoissaan. Hänelle tuli sellaisia kauhun hetkiä, että ne lävistivät hänet kuin miekalla. Hän ajatteli:
"Minkä tähden minä elän? Minkä tähden minä olen syntynyt?"
Ja hänen sydäntänsä kouristi ahdistus.