— "Taivaan Jumala, minun täytyy kuolla! Minun täytyy kuolla!"
Tämä ajatus kidutti häntä öisin kuin painajainen. Hän näki unta, että hän sanoi:
— "Nyt on vuosi 1889."
— "Ei", vastattiin hänelle. "Nyt on 1909."
Ja hän oli lohduton, että hän oli kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin luulikaan.
— Se loppuu pian, enkä minä ole elänyt. Mihin minä olen pannut nämä kaksikymmentä vuotta? Mitä minä olen tehnyt elämälleni?
Hän näki unta, että hän oli neljänä pikkutyttönä. Ne kaikki neljä nukkuivat samassa huoneessa, eri sängyissä. Kaikki ne olivat samankokoisia, ja kasvotkin samannäköisiä; mutta yksi niistä oli kahdeksan vuotta vanha, toinen viisitoista, kolmas kaksikymmentä, neljäs neljäkymmentä. Tuli rutto. Kolme oli jo kuollut. Neljäs katsoi itseään kuvastimesta; ja hän tyrmistyi; hän näki itsensä: nenä oli kutistunut, kasvot kalpeat… ja hänenkin piti pian kuolla — ja siihen se kaikki loppuisi…
— "… Mitä minä olen tehnyt elämälleni?…"
Hän heräsi itku silmissä; eikä se painajainen hävinnyt päivälläkään: se painajainen oli totta. Mitä hän oli tehnyt elämälleen? Kuka oli sen häneltä ryöstänyt?… Hän alkoi vihata miestään, tuota viatonta rikostoveria, (mitä siitä, olipa toinen viatonkin: tuska on kuitenkin sama!) sen sokean lain rikostoveria, joka tahtoi murskata hänet. Sellaisen vihan hetken jälkeen hän aina katui, sillä hän oli hyvä; mutta hän kärsi liian katkerasti; eikä hän voinut estää itseään työntämästä kärsimystä myöskin tuolle olennolle, joka oli sidottu häneen ja tukehdutti häntä, vaikka toinenkin kärsi; sillä jollekulle Jacqueline tahtoi kostaa. Perästä päin oli hän ylen masentunut, hän inhosi itseään; ja hän tunsi, että ellei hän löytäisi pelastuksen keinoa, tekisi hän miehelleen vielä enemmän pahaa. Sitä keinoa hän nyt hapuili ympäriltään; hän takertui kaikkeen, aivan kuin hukkuva oljenkorteen. Hän koetti kiintyä johonkin asiaan, johonkin työhön, olentoon, joka olisi jollakin tavoin ollut hänen omaa asiaansa, hänen työtään ja olemustaan. Hän koetti jälleen ryhtyä henkiseen puuhaan, hän luki vieraita kieliä, alkoi kirjoittaa jotain artikkelia, novellia, hän rupesi maalailemaan, säveltelemään… Turhaa: jo ensimäisenä päivänä rohkeus lannistui. Se oli liian vaikeaa. Ja sitäpaitsi: "Nuo kirjat ja taideteokset, mitä ne oikeastaan ovat? En tiedä, rakastanko niitä, en ajattele, onko niitä olemassakaan." Eräinä päivinä hänen puheensa oli kiihkeän vilkasta, hän nauroi miehensä kanssa, hän näytti kovasti innostuvan kaikesta, mistä he keskustelivat, kaikesta, mitä Olivier teki; hän koetti huumata itseään unohtaakseen… Turha vaiva: yhtäkkiä into herposi, sydän jäähtyi kylmäksi, Jacqueline meni kätköön, kyynelittä, masentuneena, tuskin voiden hengittää. — Hän oli jo osaksi tehnyt tihunsa Olivierille. Olivier oli tullut skeptilliseksi, maailman mukaiseksi. Jacqueline ei ollut siitä yhtään mielissään; hän näki Olivierin yhtä heikoksi kuin hän itsekin oli. Melkein joka ilta he olivat poissa kotoaan. Jacqueline koetti parisilaisissa salongeissa haihduttaa ikäväänsä, jota ei kukaan voinut aavistaa, sillä sitä peitti, ironinen ja aina varuillaan oleva hymy. Hän etsi jotakuta, joka olisi rakastanut häntä ja pidättänyt häntä kuiluun vajoamasta. Turhaa, turhaa, turhaa! Hänen epätoivoiseen avunpyyntöönsä vastasi pelkkä hiljaisuus.
Jacqueline ei rakastanut Christophea; hän ei voinut sietää hänen kovaa käytöstään, hänen loukkaavaa rehellisyyttään ja ennen kaikkea hänen välinpitämättömyyttään. Hän ei häntä rakastanut; mutta hänellä oli vaisto, että Christophe oli ainakin voimakas, — kallio kuoleman meressä. Ja hän tahtoi takertua siihen kallioon, tuohon voimakkaaseen uimariin, jonka, pää pysyi tulvan yläpuolella, tai hukuttaa hänet kanssaan…