"Kunnon ystäväni, älä suutu, että minä hävisin kuin hullu. Sillä hulluhan minä olen, senhän tiedät. Minkä sille voi? Minä olen, mikä olen. Kiitos hellästä vierasvaraisuudestasi. Se teki niin hyvää. Mutta ymmärrätkös, minä en ole luotu elämään toisten kanssa. Enkä tiedä, olenko luotu yleensäkään elämään. Minä olen luotu pysymään omassa nurkassani ja rakastamaan ihmisiä — loitolta: se on viisainta. Kun näen läheltä heitä, tulee minusta ihmisvihaaja. Ja sitähän minä juuri en tahdo olla. Minä tahdon rakastaa ihmisiä, tahdon teitä kaikkia rakastaa. Oi, kuinka tahtoisin tehdä teille kaikille hyvää! Jos minä voisin tehdä jotain, että te olisitte, — että sinä olisit onnellinen! Miten ilomielin antaisin siitä kaiken onneni, mitä minulla voi olla!… Mutta sitäkään en saa tehdä. Ihminen ei voi muuta kuin näyttää toisille tietä. Ei voi tasoittaa heille tietä. Kunkin on pelastettava itse itsensä. Pelasta itsesi! Pelastakaa itsenne! Minä pidän sinusta niin paljon.
Christophe.
Kunnioittavat tervehdykseni rouva Jeanninille."
"Rouva Jeannin" luki kirjeen, suu halveksivassa rypyssä. Luki ja sanoi kuivasti:
— No, tottele hänen neuvoaan. Pelasta itsesi. Mutta kun Olivier ojensi kätensä ottaakseen häneltä kirjeen takaisin, rutisti Jacqueline sen ja heitti maahan; ja kaksi suurta kyyneltä puhkesi hänen silmistään. Olivier otti kiihkeästi häntä kädestä:
— Mikä sinun on? kysyi hän liikutettuna.
— Anna minun olla, huusi Jacqueline vimmoissaan.
Ja hän meni ulos. Ovella hän huusi vielä:
— Egoistit!
Christophe oli lopulta tehnyt suojelijansa Le Grand Journalin miehet vihollisikseen. Sen saattoi jo arvatakin. Christophe oli saanut taivaalta tuon Goethen kehuman hyveen, jonka nimi on: