"Ei-kiitollisuus".
"Vastenmielisyys ilmaista kiitollisuuttaan, kirjoitti Goethe ironisesti, on harvinainen eikä esiinny muissa kuin huomattavissa miehissä, jotka ovat nousseet köyhimmistä kansanluokista ja olleet pakotetut joka askeleella huolimaan hyväntekijöiltään apua, joka on melkein aina karkeudella myrkytetty."
Christophe ei luullut, että hänen velvollisuutensa olisi vaatinut häntä matelijaksi hänelle tehdyn palveluksen vuoksi, eikä — se oli hänestä sama asia — luopumaan omasta vapaudestaan. Hän ei puolestaan tarjoillut hyvyyttään huutokaupalla, hän lahjoitti sen. Hänen auttajansa käsittivät asian hiukan toisella tavalla. Korkea siveystajunta, joka heillä oli velallistensa velvollisuuksista, loukkaantui, kun Christophe kieltäytyi säveltämästä jotakin typerää hymniä, jota häneltä vaadittiin tuon sanomalehden järjestämiin reklaamijuhliin. He antoivat Christophen selvästi ymmärtää, että tämä hänen käytöksensä oli varsin sopimatonta. Christophe välitti heistä vähät. Ja hän ärsytti heitä joku aika sen jälkeen vielä enemmän, kun kumosi häikäilemättä eräitä itsetietoisia uutisia, joita lehti hänestä levitteli.
Silloin alkoi häntä vastaan täysi sota. Siinä käytettiin kaikkia aseita. Vedettiin jälleen vääristelyjen arsenaalista esille se vanha kanuuna, jota kaikki heikkolahjaiset aina ovat luovia sieluja vastaan käyttäneet ja joka ei koskaan ketään tapa, mutta jonka vaikutus hölmöihin on hairahtumaton: häntä syytettiin plagiaatista. Leikeltiin hänen teoksistaan ja toisten tuntemattomien suuruuksien sävellyksistä keinotekoisesti valittuja kappaleita ja väärenneltiin niitä; siten todistettiin, että hän oli varastanut aiheensa noilta raukoilta. Häntä syytettiin siitä, että hän oli muka koettanut tukehduttaa nuorempia taiteilijoita. Oi, jospa hän nyt olisi joutunut tekemisiin ainoastaan sellaisten herrain kanssa, joilla haukkuminen on ammattina, nimittäin kriitikkojen, noiden kääpiöiden, jotka kiipeilevät suuren miehen hartioille ja huutavat:
— Minä olen suurempi kuin sinä!
Mutta ei, se ei riittänyt; lahjakkaatkin miehet karkailevat toistensa kimppuun: jokainen koettaa tuottaa virkaveljilleen tukaluutta niin paljon kuin mahdollista; ja kuitenkin, niinkuin usein on sanottu, on maailma kyllin avara, että jokainen voi tehdä rauhassa työtään; ja kullakin on jo omassa kyvyssään sellainen vihollinen, että se antaa tarpeeksi puuhaa.
Saksassa oli yllin kyllin kateellisia taiteilijoita, jotka hankkivat aseita Christophen vihamiehille, elleivät nämä itse niitä keksineet. Ja oli niitä Ranskassakin. Musiikkilehtien natsionalistit — heistä olivat useimmat ulkomaalaisia — paiskasivat hänelle vasten naamaa hänen kansallisuutensa jonkinlaisena häväisynä. Christophen menestys oli paljon suurentunut; ja nyt sekautui asiaan muoti, saaden aikaan sen pahan, että koska se tuhlasi hänelle liiallisesti suitsutusta, kiusasi hän sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät lukeutuneet mihinkään varmaan puoluekuntaan, — ja sitä suuremmalla syyllä vielä enemmän toisia. Christophen konserteissa kävi nykyään säännöllisesti paitsi hienostoa ja nuorten aikakauslehtien kynäilijöitä myöskin hänen taiteensa intoilijoita, ja nämä kiihtyivät haltioihinsa, sävelsipä hän mitä tahansa, ja julistivat vimmatusti, ettei musikkia ollut olemassakaan ennen häntä. Jotkut heistä ryhtyivät selittelemään hänen teoksiaan ja keksivät niissä filosofisia tarkoitusperiä, jota kuullessaan hän itse suorastaan ällistyi. Toiset näkivät niissä sävellystaiteen vallankumouksen, hyökkäyksen sellaisten traditsionien kimppuun, joita Christophe kunnioitti enemmän kuin kukaan muu. Hänen ei olisi auttanut väittää vastaan. Hänelle olisi todistettu, ettei hän ymmärtänyt, mitä itse oli kirjoittanut. Nuo kannattajat ihailivat häntä ihaillessaan itseään. — Niinpä olivatkin Christophen ammattiveljet sangen onnellisia tästä sodasta häntä vastaan; he olivat raivostuneet hänen puolestaan pidetystä "humbuugimetelistä", vaikka hän oli mitä siihen tuli aivan viaton. He eivät kaivanneet mitään järkisyitä ollakseen pitämättä hänen sävellyksistään: enimmät tunsivat häntä kohtaan sellaisten taiteilijain luonnostaan ymmärrettävää ärtyisyyttä, joilla ei ole mitään ajatuksia ja jotka ilmaisevat sitä olematontaan vaivattomasti, opittujen kaavain mukaan, kun taas mies, jonka pää on aatteita täynnä, saattaa tulkita niitä jonkinverran kömpelösti, luovan mielikuvituksensa näennäisen epäjärjestyksen vaatimuksia noudattaen. Kuinka monta kertaa olivatkaan kaikenlaiset tuhraajat, jotka käsittivät tyylin jonkin nurkkakunnan tai koulun reseptien seuraamiseksi, itsensä valamiseksi niiden ohukaispannuun, singonneet häntä vastaan sen moitteen, ettei hänellä ollut tyyliä! Christophen parhaita ystäviä olivat ne, jotka eivät koettaneet häntä ymmärrellä ja jotka yksinään hänet ymmärsivät, koska he yksinkertaisesti vain rakastivat häntä sen vuoksi, että tunsivat hänen töittensä tekevän itselleen hyvää; mutta hehän olivat taistelussa vähäpätöisiä kuuntelijoita, joilla ei ollut äänivaltaa. Ainoa, joka olisi saattanut vastata voimakkaasti Christophen nimessä, oli Olivier; mutta hän eli silloin Christophesta erillään ja näytti hänet unohtaneen. Christophe oli siis heitetty vastustajainsa ja ihailijainsa väliin, jotka tekivät kilpaa hänelle pahaa. Hän kyllästyi kaikkeen niin, ettei vastannut mihinkään hyökkäyksiin. Kun hän luki tuomioita, joita hänestä lausuttiin jonkin mahtavan lehden palstoilla, noita itsekylläisiä arvosteluja, joiden tekijät mestaroivat taidetta koko tietämättömyytensä ja koskemattoman asemansa häikäilemättömyydellä, niin hän vain kohautteli hartioitaan ja sanoi:
— Tuomitse vain minua. Minä tuomitsen sinut. Nähdäänpähän sadan vuoden päästä!
Mutta sillävälin jatkuivat pahansuovat sättimiset täydellä voimalla; ja yleisö otti tapansa mukaan suu auki vastaan typerimmät ja hävittömimmätkin syytökset.
Ikäänkuin hänen asemansa ei olisi jo ennestään ollut tarpeeksi vaikea, sotki Christophe juuri tällä hetkellä välinsä kustantajansakin kanssa. Ja kumminkaan ei hänellä ollut syytä moittia Hechtiä, sillä Hecht julkaisi aina kaikki hänen uudet teoksensa ja oli liikeasioissa kunniallinen mies. On kyllä totta, ettei se kunniallisuus estänyt häntä teettämästä Christophella epäedullisia sopimuksia; mutta ne sopimuksensa hän piti. Jopa piti hän ne liiankin tarkoin. Eräänä päivänä näki Christophe hämmästyksekseen, että eräs hänen kirjoittamansa septetti oli sovitettu kvartetiksi ja eräs kahdelle kädelle aiottu pianosarja sovellettu kömpelösti neljälle kädelle, eikä asiasta oltu ilmoitettu hänelle mitään. Hän juoksi Hechtin puheille, työnsi hänen eteensä tuhratut kappaleet ja sanoi: