— Kolmekymmentä hopeapenninkiä, niin juuri, vastasi Christophe. Saatte ne takaisin.
Hän kaiveli taskujaan antaakseen Hechtille takaisin nuo kolmesataa frangia. Mutta hänellä ei niitä ollut. Hechtin suu meni hymyyn, hiukan halveksivasti. Se hymy sai Christophen raivoon.
— Minä tahdon kaikki teokseni takaisin sanoi, hän; minä ostan ne teiltä.
— Siihen teillä ei ole minkäänlaista oikeutta, vastasi Hecht. Mutta koska tapani ei ole suinkaan pidellä ihmisiä väkivalloin, niin suostun antamaan ne teille takaisin, — jos olette taipuvainen maksamaan minulle asianmukaisen vahingonkorvauksen.
— Sen minä teen, sanoi Christophe, vaikka minun täytyisi myydä itseni.
Hän suostui kaksi viikkoa myöhemmin tinkimättä Hechtin määräämiin ehtoihin. Niin teki hän sen mahdottoman hulluuden, että osti itselleen teostensa painokset viisi kertaa suuremmalla hinnalla kuin ne olivat hänelle tuottaneet, vaikkei tuo hinta ollutkaan liioiteltu: sillä se oli tarkoin laskettu aivan niiden todellisten voittojen mukaan, mitä Hecht itse olisi saanut Christophen teoksista. Christophe ei pystynytkään maksamaan; ja Hecht oli ottanut sen huomioon. Hän ei huolinut ahdistella Christophea, sillä hän piti häntä taiteilijana ja ihmisenä suuremmassa arvossa kuin ketään muuta musiikkimiestä; mutta hän tahtoi antaa hänelle pienen läksytyksen: sillä hän ei sallinut, että hänen oikeuksiinsa uskallettiin niskuroivasti kajota. Hän ei ollut tehnyt noita lakisäädöksiä, ne olivat sen ajan luomia: hän piti siis niitä varsin kohtuullisina. Hän oli muuten vakuutettu, että ne valvoivat hyvin tekijän etuja, samoin kuin kustantajankin, joka tietää paremmin kuin tekijä levittää teoksia, eikä arastele kaupoissa, niinkuin hän, kaikenlaisia tunnesyitä, syitä, jotka ovat kylläkin kunnioitettavia, mutta haitaksi taiteilijan todellisille eduille. Hän oli päättänyt auttaa Christophen voittoon; mutta sen täytyi tapahtua hänen, Hechtin, määräämällä tavalla, ja sillä ehdolla, että Christophe antautui luineen nahkoineen hänen valtaansa. Hecht tahtoi osoittaa Christophelle, etteivät hänen palveluksensa olleet niinkään helposti syrjään lykättäviä. He tekivät uuden sopimuksen seuraavilla ehdoilla: ellei Christophe kuuden kuukauden sisällä saisi summaa suoritetuksi, niin jäisivät hänen teoksensa Hechtin yksinomaisuudeksi. Oli helppo arvata, ettei Christophe voinut saada kokoon neljättäkään osaa vaaditusta määrästä.
Hän koetti kuitenkin itsepäisesti; hän muutti pois huoneistostaan, joka oli täynnä hänelle rakkaita muistoja, ja vuokrasi halvemman; — hän möi osan tavaroitaan, eikä suureksi kummakseen saanut niistä juuri mitään hintaa; — hankki niskoilleen velat ja turvautui ystävälliseen Moochiin, joka onnettomuudeksi oli siihen aikaan sangen vähissä varoissa ja vielä sairaanakin, pysyen sisällä kihtinsä kynsissä; — Christophe koetti hankkia toisen kustantajan, ja sai joka paikassa kuulla samat voitonhimoiset ehdot kuin nekin, joita Hecht oli hänelle esittänyt, ellei hänen tarjoustaan suorastaan hyljättykin.
Siihen aikaan olivat hyökkäykset musiikkilehdissä häntä vastaan kaikkein kiivaimmillaan. Varsinkin eräs huomattavimpia parisilaisia lehtiä oli leppymätön; joku sen toimittaja, joka ei esiintynyt omalla nimellään, oli valinnut hänet alinomaiseksi maalitaulukseen: ei mennyt viikkoakaan, ettei Les Echos julkaissut jotain hävytöntä uutista tehdäkseen Christophen naurettavaksi. Musiikkiarvostelu täydensi tuon naamioidun virkaveljensä työtä: pieninkin aihe riitti syyksi, jonka nojalla se voi purkaa ohimennen kiukkuaan. Eivätkä nämä olleet vielä muuta kuin alkukahakoita: mokomaa lupasi jatkua jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, ja tarkoituksena näytti olevan lopullinen, järjestelmällinen teloitus. Hyökkääjät eivät pitäneet liikaa kiirettä, sillä he tiesivät, ettei mikään selvä syytös tehoa yleisöön niin hyvin kuin alinomaiset itsepintaisesti jatkuvat vihjaukset. He leikittelivät Christophella kuin kissa hiirellä. Christophe, jolle nuo artikkelit luonnollisesti lähetettiin, halveksi niitä, mutta ei silti voinut olla kärsimättä niistä. Kuitenkin hän oli vaiti. Ja sen sijaan, että hän olisi vastannut — (ja olisiko hän muuten saanut tilaisuuttakaan vastata, vaikka olisi tahtonutkin?) — jatkoi hän vain tuota itsetuntonsa vaatimaa hyödytöntä ja epäsuhtaista otteluaan kustantajansa kanssa. Siinä hukkasi hän kaiken aikansa, voimansa ja rahansa, ja ainoat aseensakin, koska hän tahtoi väen väkisin estää teoksiansa pääsemästä julkisuuteen, johon Hecht oli toki niitä auttanut.
Yhtäkkiä kaikki muuttui kokonaan. Lehden lupaama uusin artikkeli ei ilmestynytkään. Salavihjailuista tuli loppu. Hyökkäily pysähtyi siihen paikkaan. Vieläpä enemmänkin: pari kolme viikkoa myöhemmin kirjoitti saman lehden arvostelija ikäänkuin sattumalta hänestä muutamia kiittäviä rivejä, jotka näyttivät viittaavan siihen, että rauha oli nyt tehty. Muuan suuri leipzigiläinen kustantaja kirjoitti Christophelle ja tarjoutui kustantamaan hänen teoksiaan; sopimus tehtiin Christophelle sangen edullisilla ehdoilla. Hänelle tuli sangen mairitteleva kirje, jonka kuoressa oli Itävallan lähetystön leima ja jossa lausuttiin toivomus saada ottaa muutamia hänen teoksiaan lähetystössä pidettävien juhlailtojen ohjelmaan. Filomelaa, joka oli ruvennut pitämään Christophen asioista huolta, pyydettiin laulamaan eräässä näistä illanvietoista; ja kohta sen jälkeen tahdottiin häntä esiintymään kaikissa Parisin saksalaisten ja italialaisten koloniain aristokraattisissa salongeissa. Christophen itsensä, joka ei voinut olla menemättä erääseen tällaiseen konserttiin, otti lähettiläs vastaan erittäin kohteliaasti. Ja kuitenkin huomasi Christophe, kun hän puheli hetkisen lähettilään kanssa, ettei tuo herra, joka ei ollut kovin musikalinen, tuntenut laisinkaan hänen teoksiaan. Mistä tällainen asian harrastus sitten yhtäkkiä tuli? Jokin näkymätön käsi näytti suojelevan häntä, hävittävän esteitä, tasoittavan hänelle tietä. Christophe koetti saada tuosta ystävästä selvää. Lähettiläs ilmaisi kautta rantain jotain parista Christophen ystävästä, jotka olivat häneen suuresti kiintyneet, nimittäin kreivi ja kreivitär Berény. Christophe ei tuntenut edes heidän nimeänsäkään; eikä hän saanut sinä iltana, jolloin hän kävi lähetystössä, tilaisuutta esityttää itseään heille. Hän ei huolinut sitten enää tungetella heidän tuttavuuteensa. Hänellä oli siihen aikaan sellainen ihmisinhon kausi, että hän välitti yhtä vähän ystävistään kuin vihollisistaankin: ystävät ja vihamiehet olivat yhtä epävarmoja; häilyviä kuin tuuliviiri; täytyi oppia tulemaan toimeen ilman heitä ja sanomaan niinkuin muuan 1600-luvulla elänyt vanha viisas:
"Jumala antoi ystäviä minulle; hän otti ne pois; he ovat minut jättäneet. Minä jätän heidät, enkä sitä muistele."