— Hänellä oli kolme, virkkoi Christophe.
— Tarkoitan sitä, joka on Hampurissa. Niille toisille kun on käynyt huonosti.
Christophe istui pää hiukan takakenossa, liikkumatta ja vaieten.
Aurinko alkoi jo laskea.
— Minun pitää sulkea portit, sanoi vartia. Christophe nousi ylös ja käveli miehen kanssa hiljaa vielä hautausmaalla. Vartia näytteli hänelle tuota tarhaansa. Christophe pysähtyi katselemaan hautamerkkien kirjoituksia. Kuinka paljon tuttuja henkilöitä hän näki siellä yhdessä! Eulerin vanhus ja hänen vävynsä, — kauempana lapsuudentovereita, pikku tyttöjä, joiden kanssa hän oli aikoinaan leikkinyt, — ja tuossa nimi, joka värähytti syvästi hänen sydäntään: Aada… Rauha kaikille…
Laskevan auringon liekit säikkyivät tyynellä ilmanrannalla. Christophe lähti kalmistosta. Hän käveli vielä kauan kaupungin ympäristössä. Syttyivät tähdet…
Seuraavana päivänä tuli hän hautausmaalle takaisin, ja vietti iltapuolen eilisellä paikalla. Ja kas, eilisillan suloinen, hiljainen rauha oli nyt alkanut elää. Hänen sydämensä lauloi huoletonta ja onnekasta hymniä. Hän istui haudan kivikehyksellä ja kirjoitti polvensa nojassa lyijykynällä nuottivihkoon laulua, jonka hän kuuli. Päivä meni niin. Hänestä tuntui kuin hän olisi työskennellyt entisessä ahtaassa kamarissaan, ja että äiti oli siellä oven takana. Kun hän lopetti ja hänen oli lähdettävä, — hän oli jo noussut haudan äärestä, — muutti hän mieltänsä ja tuli takaisin, ja työnsi vihkonsa haudalle ruohon sisään, murattiköynnösten kätköön. Muutamia sadepisaroita tipahteli. Christophe ajatteli:
— Se pyyhkiytyy pian pois. Mutta ei se mitään!… Ainoastaan sinulle.
Ei kenellekään muulle.
Hän kävi katsomassa myöskin Rhein-virtaa, näki kotoiset kadut, joilla oli niin paljon muuttunutta. Kaupungin porttien luona, kävelypaikalla vanhoilla valleilla oli se pieni akaasiametsikkö, joka oli hänen lapsena ollessaan istutettu, valloittanut niin paljon alaa, että se tukehdutti vanhoja puita. Kun hän kulki von Kerichien puutarhaa ympäröivän muurin viertä, tunsi hän sen puskurikiven, jonka päähän hän oli pienenä kiivennyt kurkistelemaan puutarhaan; ja hän kummasteli, kuinka pieneltä tuo katu, muuri ja puutarha hänestä nyt näyttivät. Christophe pysähtyi hetkeksi talon portaille. Hän aikoi jatkaa kulkuaan, kun paikalle ajettiin vaunuilla. Vaistomaisesti kohotti hän kasvojaan; ja hänen silmänsä sattuivat erään nuoren, raikkaannäköisen lihavan ja hilpeän vallasnaisen silmiin, jotka katselivat häneen uteliain ilmein. Ja sitten nainen huudahti kummastuksissaan. Hän viittasi ja vaunut pysähtyivät. Hän sanoi:
— Herra Krafft! Christophe seisattui. Nainen jatkoi nauraen:
— Minna…