Christophe juoksi hänen luokseen melkein yhtä järkytettynä kuin silloin kun oli hänet ensi kertaa nähnyt. [Katso Jean-Christopbe: II, Aamu.] Minnan rinnalla istui muuan herra, kookas, lihava, kaljupäinen; hänen viiksensä olivat käännetyt sankarimaisesti pystyyn; Minna esitteli hänet: "Herr Reichsgerichtsrat von Brombach", — hänen miehensä. Minna tahtoi, että Christophen oli tultava sisään. Christophe koetti päästä anteeksi pyydellen menemään, mutta Minna huudahti:
— Ei, ei; Christophen täytyy tulla päivälliselle.
Rouva puhui sangen kovaäänisesti ja nopeasti ja kertoi heti kysymyksiä odottamatta koko elämänsä. Christophen pää meni aivan pyörälle moisesta meluavasta liukaskielisyydestä; hän ymmärsi tuskin puoltakaan; hän vain katseli puhujaa. Se oli se hänen pikku Minnansa. Hän oli kukoistava, vankkatekoinen, joka suhteessa täyteläinen, iho kaunis, hipiän väri punakka, mutta piirteet levinneet, varsinkin vankka nenä höystynyt. Liikkeet, käytös, pikku kohteliaisuudet olivat entiset; mutta kaiken volyymi oli muuttunut.
Sillä välin ei rouva lakannut puhumasta: hän kertoi Christophelle menneisyytensä historian, personalliset juttunsa, miten hän oli rakastanut miestään, ja miten hänen miehensä oli häntä rakastanut. Christophe oli hiukan nolo. Rouva oli sangen optimistinen ilman arvostelua; siis piti hän omaa kaupunkiaan, kotiaan, sukuaan, miestään, ruokaansa, neljää lastaan ja omaa itseään kaikkia muita parempina ja erinomaisina, — (ainakin silloin, kun hän joutui näkemään muita). Hän sanoi miehestään, ja miehen kuullen, että Herr Reichsgerichtsrat oli "suurenmoisin mies, mitä hän oli koskaan nähnyt", että hänen miehessään asui "yli-inhimillinen voima". Tuo "suurenmoisin mies" taputteli silloin nauraen Minnaa poskille ja julisti Christophelle, että Minna oli "harvinaisen erinomainen nainen". Herra Reichsgerichtsrat tuntui olevan selvillä Christophen asioista, eikä näyttänyt oikein tietävän, pitikö hänen kohdella häntä ystävällisesti vai ei-ystävällisesti, sillä olihan Christophe toisaalta maanpaossa, mutta toisaalta jälleen sangen ylhäisessä suojeluksessa: hän siis kulki kultaista keskitietä. Mitä Minnaan tuli, hän puhui yhtä mittaa. Kun hän oli haastellut viljalti Christophelle itsestään, jatkoi hän Christophesta; hän kiusasi häntä kysymyksillä; ne olivat yhtä arkoihin paikkoihin koskevia kuin vastauksetkin, jotka hän antoi Christophelle aivan aiheettomasti, sillä Christophe ei kysellyt häneltä laisinkaan mitään. Minna oli hurmautunut saadessaan nähdä Christophen; hän ei tuntenut yhtään hänen teoksiaan; mutta hän tiesi, että Christophe oli tunnettu; ja hän oli iloinen, että Christophe oli häntä rakastanut (ja että hän oli Christophen hyljännyt). — Minna johdatteli leikkiä laskien, eikä juuri hienotunteista leikkiä, noita entisiä aikoja Christophen mieleen. Hän pyysi Christophea kirjoittamaan nimensä hänen albumiinsa. Hän tiedusteli lujasti kaikenlaista Parisista. Hän oli tuohon kaupunkiin nähden yhtä utelias kuin sitä halveksikin. Oli muka tuntevinaan sen, koska oli nähnyt Les Folies Bergèren, Suuren Oopperan, Montmartren kujat ja Saint-Cloud'n. Hänen mielestään olivat kaikki parisittaret kokotteja, huonoja äitejä, heillä oli mahdollisimman vähän lapsia, eivätkä he niistä välittäneet, vaan jättivät ne yksinään kotiin juostakseen teattereissa ja muissa huvittelupaikoissa. Minna ei suvainnut mitään vastaväitteitä. Illan kuluessa hän tahtoi Christophea soittamaan jotain pianolla. Hän sanoi, että se oli hurmaavaa. Mutta pohjaltaan hän ihaili yhtä paljon miehensä soittoa, miehensä, jota hän piti joka suhteessa kaikkia muita parempana, niinkuin hän itsekin oli muita parempi.
Christophe sai ilon tavata talossa myöskin Minnan äidin, vanhan rouva von Kerichin. Christophessa piili häntä kohtaan salainen hellyys, sillä rouva oli ollut hänelle hyvä. Se hyvyys oli säilynyt yhtä suurena kuin ennenkin, ja sitäpaitsi oli hän luonnollisempi kuin Minna; mutta silti tuntui hänen käytöksessään Christophea kohtaan sama ystävällisen ironian vivahdus, joka oli ennen Christophea niin ärsyttänyt. Hän oli jäänyt sille kehitysasteelle, jonka Christophe ennestään muisti; hän piti aivan samoista asioista kuin silloinkin; eikä hänestä tuntunut olevan mahdollista, että mikään maailmassa voisi olla toisin tai paremmin kuin hän ajatteli; hän vertaili entistä Jean-Christophea nykyiseen; ja hänestä oli entinen parempi.
Kukaan rouva von Kerichin tutuista paitsi Christophe ei ollut hengeltään muuttunut. Pikkukaupungin liikkumattomuus ja ahdas näköpiiri tuskastuttivat Christophea. Hänen vieraanapitäjänsä kuluttivat osan sitä iltaa kertomalla hänen ilokseen kaikenlaisia pieniä joutavuuksia, ihmisistä, joita Christophe ei laisinkaan tuntenut. He olivat tarkoin perillä naapuriensa naurettavista puolista; ja he julistivat naurettavaksi kaiken, mikä erosi heistä itsestään ja heidän tavoistaan. Moinen pahansuopa nuuskiminen ja alinomainen tyhjänpäiväinen huolenpito tekivät Christopheen viimein suorastaan sietämättömän vaikutuksen. Hän koetti puhella elämästään ulkomailla. Mutta hän tunsi kohta, että heidän oli mahdotonta tajuta ranskalaista sivistyselämää, tuota kultuuria, jonka tähden hän kyllä oli saanut kärsiä, mutta joka muuttui hänelle rakkaaksi, kun hän muisteli sitä nyt omassa maassaan; — niin, rakkaaksi se latinalainen henki, jonka ensimäinen käsky on intelligenssi: ymmärtää mahdollisimman paljon elämää ja ajatuksia, vaikkapa moralisten sääntöjen hylkäämisen uhallakin. Hän huomasi näissä kestitsijöissään ja varsinkin Minnassa saman itsekylläisyyden, jota vastaan hän oli joutunut muinoin täällä törmäämään, mutta jonka hän oli tällä välin jo unohtanut, — tuon yhtä paljon heikkoudesta kuin hyveestä johtuvan pöyhkeyden, — kunniallisuuden, jossa ei ollut laupeutta, hyveistään ylpeilyn ja kaikkien sellaisten vikojen halveksimisen, joiden syistä moiset ihmiset eivät kyenneet pääsemään perille, totutun soveliaisuuden palvelun, julkean halveksinnan kaikkea "epäsäännöllistä" paremmuutta kohtaan. Minnalla oli se luja ja saarnaileva vakaumus, että hän oli muka aina oikeassa. Muita ihmisiä arvosteltaessa ei tunnettu mitään eri vivahduksia. Muuten ei Minna välittänytkään heitä liioin ymmärtää, hän piti huolta ainoastaan omasta itsestään. Ja hänen itsekkyytensä oli vielä jonkinlaisella metafyysillisellä vesivärillä sivelty. Aina oli tarkoituksena "minuus" ja sen "minuuden" kehittäminen. Hän oli ehkä hyvä nainen ja pystyi rakkauteenkin. Mutta hän rakasti liiaksi itseään. Ennen kaikkea kunnioitti sitä liiaksi. Näytti kuin hän aina ja alinomaa olisi laususkellut isämeitää ja herranrukousta oman "minänsä" edessä. Tuntui siltä, että hän olisi lakannut ehdottomasti ja eliniäkseen kohta rakastamasta kaikkein syvimminkin rakastamaansa miestä, jos mies olisi hetkeksikin — (vaikkapa hän sitten olisi tekoaan tuhannesti katunut), — unohtanut kunnioituksensa omaa, arvokasta "minäänsä" kohtaan… Hiiteen moinen "minä"! Ajatelkaa joskus myöskin: "Sinä!…"
Mutta Christophe ei nyt katsellut Minnaa kovin ankarin silmin. Hän, joka oli tavallisesti niin helppo ärtymään, kuunteli nyt kärsivällisesti kuin enkeli. Hän kielsi itsensä Minnaa arvostelemasta. Hän ympäröi hänet lapsuuden rakkautensa pyhällä muistolla aivankuin sädekehällä; ja hän koetti itsepintaisesti nähdä tuossa rouvassa pikku Minnansa. Sitä ei ollutkaan mahdotonta löytää eräissä hänen liikkeissään; hänen äänessään kajahti värähdyksiä, jotka herättivät Christophessa liikuttavia kaikuja. Christophe vaipui tarkkaamaan niitä, ei puhunut mitään, ei kuunnellut sanoja, joita Minna puhui, vaikka oli niitä kuulevinaan ja oli häntä kohtaan koko ajan liikutetun kunnioittava. Mutta vaikea oli Christophen keskittää ajatuksiaan siihen, mihin hän tahtoi: tuo nainen piti liian kovaa ääntä, hän esti Christophea kuulemasta Minnaa. Viimein Christophe nousi, hiukan kyllästyneenä:
— Pikku Minna-raukka! Uskottelevat minulle, että sinä olisit täällä, tuossa kauniissa ja lihavassa naisessa, joka huutaa ja on ikävä. Mutta minä tiedän, että sinä et ole hänessä. Mennään pois, Minna. Mitä meillä on tekemistä näiden ihmisten joukossa?
Ja Christophe lähti, antaen herrasväen jäädä siihen luuloon, että hän tulisi seuraavana päivänä takaisin. Jos hän olisi sanonut heille, että hänen oli matkustettava jo seuravana iltana, eivät he olisi päästäneet häntä rauhaan, vaan hänen olisi pitänyt olla heillä junan lähtöön saakka. Heti, kun hän pääsi kadulle, tapasi hän pimeyden helmassa saman hyvää tekevän vaikutuksen, jota hän oli tuntenut ennenkuin näki nuo vaunut. Häiritsevän illan muisto katosi aivan kuin pyyhkäisemällä: siitä ei jäänyt merkkiäkään; Rheinin ääni painoi sen kuulumattomiin. Christophe meni joen rannalle, lähelle sitä taloa, jossa hän oli syntynyt. Hänen ei ollut vaikea sitä tuntea. Ikkunaluukut olivat nyt kiinni; kaikki siinä nukkui. Christophe pysähtyi keskelle katua; hänestä tuntui, että jos hän olisi kolkuttanut oveen, niin tutut haamut olisivat tulleet hänelle avaamaan. Hän meni pienelle nurmikentälle, joka oli talon alapuolella virran rannalla, siihen paikkaan, missä hän ennen muinoin oli puhellut illoin Gottfriedin kanssa. Siihen hän nyt istuutui. Ja menneet päivät heräsivät jälleen elävinä hänen mielessään. Ja tuo suloinen pikku tyttö, joka oli nauttinut hänen kanssaan ensimäisen rakkauden unelmia, nousi kuolleista. He elivät nyt yhdessä entiset, armaat aikansa, sen suloiset kyyneleet ja määrättömät toiveet. Ja Christophe sanoi itsekseen lempeästi hymyillen:
— Elämä ei ole opettanut minulle mitään. Saan kyllä tuntea… kokea… aina minulla on samat kuvitelmat.