Kuinka hyvä on rakastaa ja uskoa lakkaamatta! Kaikki, mihin rakkaus koskee, on kuolemalta turvassa.
— Minna, joka on minun kanssani, — se, joka on minun, ei toisen kanssa, — se Minna, joka ei vanhene koskaan!…
Kuu, jota pilvet olivat peittäneet, tuli esiin, ja sen valossa välkkyi virta hopeisin suomuksin. Christophesta näytti niinkuin ei joki olisi ennen kulkenut näin läheltä sitä kumpua, jolla hän istui. Hän meni katsomaan. Tosiaan, ennen oli siellä, tuon päärynäpuun takana, ollut hiekkainen niemeke, ja loiva nurmirinne, jolla hän oli monta kertaa leikkinyt. Nyt oli joki kuluttanut ne pois; se vieri uomassaan, nuoleskellen päärynäpuun juuria. Christophen sydäntä kouristi omituisesti. Hän lähti asemalle päin. Tuohon oli alkanut kasvaa uusi kortteli, — köyhien majoja, vasta-avattuja teitä, korkeita tehtaiden savupiippuja. Christophe ajatteli akaasiametsikköä, jonka hän oli nähnyt iltapuolella, ja mietti:
— Sielläkin virran juoksu kuluttaa…
Vanha kaupunki, varjossa nukkuva, kaikkineen, mitä siinä oli, sen elävät ihmiset ja vainajat tulivat hänelle yhä rakkaammiksi: sillä hän tunsi jonkin uhkaavan sitä kaupunkia…
Hostis habet muros…
Pelastakaamme nopeasti, mikä meidän on! Kuolema vaanii kaikkea, mitä rakastamme. Kiiruhtakaamme kaivertamaan ikuisuuden pronssiin nuo kasvot, joiden täytyy kadota. Temmatkaamme liekkien kynsistä isiemme aarteet ennenkuin tuli polttaa poroksi Priamon linnan?…
Christophe meni junaan, joka lähti kohta, ja matkusti kiireesti pois, kuin virran tulvan edestä pakeneva. Mutta niinkuin muinaisuuden ihmiset, jotka pelastivat kaupunkinsa jumalat hukkumasta, kun aallot hävittivät koteja, vei myöskin Christophe mukanaan kipenen sitä elämää, joka oli singahtanut ilmi hänen omassa maassaan; vei mukanaan muualle menneisyyden pyhän sielun.
Jacqueline ja Olivier olivat joksikin aikaa lähestyneet toisiaan. Jacqueline oli kadottanut isänsä. Tämä kuolemantapaus oli järkyttänyt häntä syvästi. Todellisen onnettomuuden kohdatessa tunsi hän muiden tuskiensa surkean vaivaisuuden; ja se hellyys, jolla Olivier häntä kohteli, elähytti uudestaan hänen tunteitaan puolisoa kohtaan. Jacquelinen mieleen johtuivat äskeiset menneet vuodet, ne surulliset ajat, jotka olivat tulleet Martta tädin kuoleman jälkeen ja niitä seuranneet rakkauden siunatut päivät. Hän ajatteli itsekseen, että hän oli kiittämätön elämälle, ja että sai olla onnellinen, ettei se ottanut ihmiseltä sitä vähääkin, mitä se oli hänelle antanut. Ja tuota vähää, jonka arvon hän nyt huomasi, koetti hän tarkalla huolella säilyttää itsellään. Vielä enemmän hellytti häntä se seikka, että hän lähti miehensä kanssa, lääkärin neuvomana, joka tahtoi, että hän haihduttaisi suruaan poistumalla joksikin aikaa Parisista, matkalle, ja teki ikäänkuin jonkinlaisen toivioretken niille paikoille, missä he olivat avioliittonsa ensimäisenä vuonna toisiaan rakastaneet. Kun he tämän vaelluksensa varrella näkivät entisen rakkautensa suloiset kasvot, joiden he luulivat jo iäksi itseltään peittyneen, ja tiesivät samalla, että se pian taas katoaisi heiltä uudestaan, — kuinka pitkäksi aikaa? ainaiseksiko ehkä? — joutuivat he sellaiseen alakuloiseen mielentilaan, että takertuivat tuohon rakkauteensa epätoivon kiihkolla…
— Jää, jää meidän luoksemme!