Mutta he tiesivät, että he kuitenkin sen kadottaisivat.
Kun Jacqueline palasi Parisiin, tunsi hän sydämensä alla vavahtavan uuden pikku elämän, rakkaudessa syttyneen. Mutta rakkaus oli silloin jo mennyt. Tuo taakka, joka tuli Jacquelinessa yhä raskaammaksi, ei kiinnittänyt vaimoa hänen mieheensä. Jacqueline ei tuntenut siitä sitä iloa, jota oli odottanut. Hän tutki levottomana itseään. Ennen, kun hän oli ollut tuskissaan, oli hän ajatellut usein, että pikku lapsen syntyminen olisi hänen pelastuksensa. Se pikku lapsi oli tullut, mutta pelastusta ei. Kauhukseen tunsi Jacqueline tuon ihmiskasvin, jonka juuret oli hänen ruumiissaan, yhä versovan, imevän hänen elämäänsä ja vertansa. Hän vietti päiväkausia hajamielisenä ja hämärin katsein, kuunnellen kuinka tuo tuntematon olento, joka oli anastanut valtaansa hänet, imi itseensä hänen olemustaan. Se oli epämääräistä huminaa, suloista, uuvuttavaa, ahdistavaa. Hän heräsi hätkähtäen sellaisesta horteesta, — hien vallassa, vavisten, leimahtaen kapinaan. Hän ponnisteli ansaa vastaan, johon luonto oli hänet kietonut. Hän tahtoi elää, hän tahtoi olla vapaa, hänestä tuntui, että luonto oli petkuttanut hänet. Sitten hän häpesi näitä ajatuksiaan, hän tunsi olevansa eriskummaisen luonnoton, hän kysyi itseltään, oliko hän pahempi tai toisenlaiseksi luotu kuin muut naiset. Vähitellen hän tyyntyi jälleen, turtui huumeeseen kuin puu, josta mahla vuotaa, uneksimaan siitä elävästä hedelmästä, mikä kypsyi hänen sisässään. Mikä se oli? Mitä siitä tulisi?…
Kun hän kuuli sen ensimäisen itkun ja näki päivän valossa tuon pienen, surkuteltavan, liikuttavan ihmisruumiin, niin hänen sydämensä suli hellyydestä! Lyhyen häikäisevän tuokion tunsi hän silloin äitiyden kunniakasta iloa, mahtavinta, mitä maailmassa löytyy: että on luonut kärsimyksillään olennon omasta verestään, luonut ihmisen. Ja suuri rakkauden aalto, joka käyttää koko kaikkeutta, hulmahti silloin hänen ylitseen, valtasi hänet kiireestä kantaan, vei häntä mukanaan, painoi syvyyksiin, kohotti taivaisiinsa saakka… Oi Jumala: synnyttävä nainen on sinun vertaisesi; mutta sinä et tunne sellaista iloa kuin hän: sillä sinä et ole kärsinyt…
Sitten aalto vaipui jälleen alas; ja sielu tapasi pohjaan.
Olivier kumartui liikutuksesta vavisten lapsen puoleen; ja Jacquelinelle hymyillen koetti hän ymmärtää, mikä mystillisen elämän side olikaan heidän kahden ja tuon surkean olennon välillä, jota tuskin voi vielä ihmiseksi sanoa. Hellästi ja hiukan vastenmielisesti kosketti hän huulillaan pienokaisen keltaista ja ryppyistä päätä. Jacqueline katsahti häneen: kateellisesti työnsi hän hänet pois; hän otti lapsen, ja puristi sitä rintaansa vasten, suuteli sitä suutelemistaan. Lapsi alkoi itkeä, hän antoi sen pois; ja kääntäen päänsä seinään päin Jacqueline itse itki. Olivier tuli hänen luokseen, syleili häntä, kuivasi huulillaan hänen kyyneleensä; Jacqueline syleili häntä niinikään ja pakotti itsensä hymyilemään; sitten hän pyysi, että hänen annettaisiin levätä, lapsi vieressään… Oi, mitä voi tehdä, kun rakkaus on kuollut? Mies, jonka olemuksesta enemmän kuin puolet on älyllistä, ei kadota koskaan mitään voimakasta tunnetta säilyttämättä aivoissaan siitä jonkinlaista jälkeä, jotain ajatusta. Hänen rakkautensa saattaa sammua, mutta hän ei voi unohtaa, että hän on rakastanut. Sen sijaan nainen, joka on rakastanut ilman järkisyitä, täydellisesti, ja lakkaa rakastamasta, niinikään ilman syytä ja täydellisesti, mitä voi hän? Tahtoako rakastaa? Kuvitellako sitä? Mutta, jos hän on liian heikko tahtomaan, liian totinen kuvittelemaan…?
Jacqueline kohosi vuoteessa kyynäräisilleen ja katseli lasta hellän säälivästi. Mikä hän, tuo tuossa oli? Olipa hän mikä tahansa, hän ei ollut kokonaan äitiään. Hän oli myöskin sitä "toista". Ja sitä "toista" ei Jacqueline enää rakastanut. Pikku-raukka! Rakas raukka! Jacqueline oli ärtynyt tätä uutta olentoa kohtaan, joka tahtoi kytkeä hänet kuolleeseen menneisyyteen; ja kallistuen lapsen puoleen hän sitä suuteli, suuteli…
Nykyajan naisten suurin onnettomuus on se, että he ovat liian vapaita, mutta eivät tarpeeksi vapaita! Jos he olisivat vielä vapaampia, haluaisivat he siteitä, he löytäisivät niistä viehätystä ja varmuutta. Jos he olisivat vähemmän vapaita, niin he alistuisivat siteisiin, koska tietäisivät, etteivät voisi niitä katkaista; ja silloin kärsisivät he niistä vähemmän. Mutta pahinta on, jos ihmisillä on siteitä, jotka eivät voi sitoa, ja velvollisuuksia jotka saattaa lyödä laimin.
Olisipa Jacqueline tietänyt, että hänen pikku kotinsa oli määrätty hänelle koko hänen elämänsä ajaksi, niin ei se hänestä olisi ollut näin epämukava ja ahdas, hän olisi omin voimin koettanut tehdä sen tyydyttäväksi; ja hän olisi loppuun saakka ollut sellainen kuin alussakin, nimittäin rakastanut. Mutta hän tiesi, että hänellä oli mahdollisuus päästä siitä kodista pois; ja se tukehdutti häntä. Hän voi nousta kapinaan: ja hän luuli viimein, että hänen olikin noustava.
Nykyiset moralitutkijamme ovat kummallisia olentoja. Huomiontekokyvyn kustannuksella on koko heidän muu olemuksensa surkastunut. He eivät koeta enää kuin nähdä elämää, tuskinpa sitä ymmärtääkään, missään tapauksessa eivät he koeta sitä TAHTOA. Kun he ovat huomanneet ihmisen luontaiset omituisuudet ja merkinneet ne muistiin, on heidän mielestään tehtävä täytetty. Ja he sanovat:
— Sellaista se on.