Jacqueline nousi vuoteesta ruumiillisesti voimistuneena, entistä lihavampana, nuortuneena, — sielultaan sairaampana kuin koskaan ennen. Hänen eristämisensä yksikseen muutamiksi kuukausiksi oli katkaissut ne viimeisetkin ajatukselliset siteet, jotka yhdistivät häntä Olivieriin. Silloin, kun hän oli ollut miehensä lähettyvillä, oli hän ollut vielä hänen ihanteellisen luonteensa vaikutuksen alainen, Olivierin, joka kaikkine heikkouksineen oli yhä uskossaan vahva; silloin oli Jacqueline turhaan taistellut sitä orjuutta vastaan, jossa hänen järkeään selvempi järki piti hänen ajatuksiaan; turhaan katsetta vastaan, joka tunki hänen lävitseen ja pakotti hänet tuomitsemaan itseään, niin harmillista kuin se Jacquelinesta olikin. Mutta kun nyt sattuma erotti hänet miehestään, — kun hän ei nyt tuntenut hänen kaukonäköisen rakkautensa painavan itseään, — kun hän nyt oli vapaa, — niin heti seurasi Jacquelinessa entisen keskinäisen ystävällisen luottamuksen jälkeen kauna Olivieria kohtaan siitä, että hän oli niin Olivierin valtaan antautunut; jonkinlainen viha, että hän oli kantanut miehensä hellyyden iestä, hellyyden, jota Jacqueline puolestaan ei enää tuntenut sydämessään. — Kuka saattaa arvatakaan, millainen outo ja auttamaton katkeruus voi kerran syntyä olennon sielussa, jota rakastamme ja jonka luulemme itseämme rakastavan? Yhtäkkiä voi kaikki muuttua. Toinen rakasti vielä eilen, siltä näytti, ja nainen itsekin luuli niin. Nyt hän ei enää rakasta. Ihminen, jota hän rakasti, on pyyhkäisty pois hänen ajatuksistaan. Mies huomaa, ettei hän ole naiselle enää yhtään mitään. Hän ei voi sitä ymmärtää: sillä hän ei ole nähnyt pitkää kehityskulkua, joka on salaisesti naisessa tapahtunut; hän ei ole voinut aavistaa, mikä kätketty vihamielisyys naiseen on kokoontunut; hän ei tahdo ymmärtää tällaisen koston ja vihan syitä. Syitä, jotka ovat usein sangen kaukaisia, monimutkaisia ja hämäriä, — toiset niistä piiloutuvat alkovin verhojen peittoon, — toisia jälleen ovat loukattu itserakkaus, ilmitulleet ja tuomitut sydämen salaisuudet, — toisia taasen… mikä ne kaikki tietää, edes nainen itsekään? Löytyy tuntemattomia loukkauksia, jotka mies on tehnyt tietämättään ja joita nainen ei koskaan anna anteeksi. Milloinkaan ei niitä voi saada selville, eikä nainen itsekään saata edes niitä aavistaa; mutta loukkaus on kuitenkin viilletty hänen sydämeensä: sydän ei koskaan sitä unhoita.
Tällaista hirvittävää nurjamielisyyteen kallistumista vastaan taistelemaan olisi tarvittu toisellaista miestä kuin Olivier; miestä, joka olisi ollut lähempänä luontoa, samalla yksinkertaisempi ja notkeampi, omiin tunteellisiin arveluihinsa sekaantumatonta miestä, vaistoiltaan rikasta ihmistä, joka olisi tarpeen tullen pystynyt sellaiseenkin, mitä hänen järkensä ei olisi hyväksynyt. Olivier antoi jo etukäteen voittaa itsensä ja viedä kaiken rohkeutensa: hän oli niin selväpäinen, että oli huomannut jo kauan vaimossaan tahtoa väkevämmän perinnöllisyyden, huomannut, että Jacquelinen äidin henki ilmeni nyt tyttäressä uudestaan; hän näki vaimonsa uppoavan kuin kiven sukuominaisuuksiensa syvyyteen: ja kun Olivier oli heikkoluontoinen ja avuton, niin hän vain joudutti uppoamista, koettaessaan sitä estää. Hän pakotti itsensä tyyneksi. Jacqueline koetti itsetiedottomasti laskien saada häntä pois tuosta tyynestä tilasta, saada hänet kiivastumaan puheissa, brutaaliksi, karkeaksi, voidakseen sitten paremmalla syyllä häntä halveksia. Ja jos Olivier silloin antautui vihan valtaan, niin Jacqueline häntä halveksi. Mutta kun Olivier sitten perästä päin häpesi ja oli ylen nöyryytetty, niin halveksi vaimo häntä yhä enemmän. Ja jos mies ei antautunut vihaan, ei tahtonut antautua, — silloin vihasi vaimo häntä. Mutta kaikkein pahinta oli vaikeneminen, johon he sulkeutuivat toistensa seurassa usein päiväkausiksi. Myrkyttävä, murskaava, suunniltaan saava vaikeneminen, joka vimmastuttaa lopulta kaikkein lauhkeimmatkin olennot aivan raivoihinsa, niin että heille tulee joskus himo tehdä pahaa, huutaa, ärsyttää toinen huutamaan vihaansa. Vaikenemista, sellaista mustaa vaikenemista, että sen helmassa rakkaus lopullisesti mätänee ja hajoaa, hiljaisuutta, jonka keskellä ihmiset eroavat toisistaan ja haipuvat yöhön aivankuin kiertotähdet, jotka kulkevat kukin omaa rataansa… He olivat tulleet siihen kehityskohtaansa, jolloin kaikki, mitä he tekivät, joudutti vain toisistaan loittonemista, sekin, että he koettivat lähetä toisiaan. Heidän elämänsä tuli sietämättömäksi. Sattuma kiirehti vain tapahtumain luonnollista kulkua.
Noin vuoden ajan oli Cécile Fleury usein käynyt Jeanninien perheessä. Olivier oli tutustunut häneen Christophen luona. Sitten oli Jacqueline kutsunut häntä käymään heillä; ja Cécile jatkoi tuttavuuttaan parin kanssa sittenkin kuin Christophe oli jo heistä eronnut. Jacqueline oli hyvä Cécilea kohtaan: vaikkei Jacqueline ollut yhtään musikalinen ja joskin hän piti Cécilea hiukan arkipäiväisenä, nautti hän kuitenkin hänen laulustaan ja hänen rauhoittavasta läheisyydestään. Olivier Jeanninista oli hauskaa soittaa Cécilen kanssa. Vähitellen oli Cécilesta tullut talon ystävä. Cécile herätti luottamusta: kun hän astui avomielisin katsein, terveen ja iloisen näköisenä Jeanninien saliin ja kun hänen hieman karkea naurunsa kuului, kajahtaen niin, että oikein tuntui hyvältä, oli kuin auringon säde olisi pilkahtanut sumun läpi. Olivierin ja Jacquelinen sydän nautti silloin kuvaamatonta helpoitusta. Kun Cécile lähti, teki heidän mielensä sanoa hänelle:
— Ei, jääkää vielä, meidän on niin kylmä!
Silloin kun Jacqueline oli poissa kotoa, näki Olivier Cécilea useammin; eikä hän ollut voinut salata häneltä kokonaan surujaankaan. Hän avasi sydämensä, harkitsematta, niinkuin ainakin heikko ja hellämielinen olento, joka on tukehtua ja jonka täytyy saada uskoa itsensä jollekulle ja purkaa tunteitaan sen mukaan. Cécile tuli siitä liikutetuksi; hän lääkitsi tuttavaansa äidillisin sanoin. Hän sääli Jeannineja, heitä molempia; hän pyysi, ettei Olivier antaisi mielensä masentua. Mutta lieneekö hän sitten jollakin tavoin häpeillyt tällaista salaisuuksien paljastamista enemmän kuin Olivier, vai mikä lieneekään siihen ollut syynä, hän ei vaan sitten tullut Olivierin kotiin enää yhtä usein kuin ennen, vaan keksi kaikenlaisia verukkeita. Varmaankaan ei hän mielestään ollut menetellyt kunniallisesti Jacquelinea kohtaan: hänellä ei ollut oikeutta tietää Jacquelinen salaisuuksia. Ainakin arveli Olivier sitä syyksi hänen karkoittumiseensa; ja hänestä oli Cécile oikeassa: sillä hän itsekin moitti itseään siitä, että oli puhunut. Mutta kun Cécile ei enää käynyt talossa, niin Olivier huomasi, mitä Cécilestä hänelle oli ajan pitkään tullut. Olivier oli tottunut uskomaan asioitaan hänelle; vain Cécile saattoi vapauttaa hänet alinomaisesta ahdistuksesta, joka häntä vaivasi. Olivier oli tarpeeksi harjaantunut sydämen tunteiden erittelyyn huomatakseen, mitä tämä tunne oli laatuaan. Hän ei olisi siitä hiiskunut Cécilelle mitään. Mutta hän ei jaksanut vastustaa haluaan edes kirjoittaa itselleen kaikenlaista, mitä tunsi. Hän oli monien vuosien kuluessa saanut vaarallisen tavan pakista paperilla omien ajatustensa kanssa. Siitä hän oli päässyt rakkauden vuosinaan. Mutta nyt, kun hän oli jäänyt jälleen yksin, oli hän joutunut taas tuon vanhan tapansa valtaan: milloin kärsimys kasvoi aivan sietämättömäksi, helpotti se menetelmä; ja sitäpaitsi se oli välttämätöntä toimintaa itseään erittelevälle taiteilijalle. Niinpä kuvaili hän yksinään itseään, kirjoitteli ajatuksiaan paperille, aivan kuin olisi puhellut niistä Cécilelle, mutta vielä vapaammin, koska ne eivät olleetkaan aiotut Cécilen luettaviksi.
Nyt määräsi sattuma, että noiden paperien piti joutua Jacquelinen näkyville. Se tapahtui eräänä päivänä, jolloin hän tunsi olevansa lähempänä miestään kuin vuosikausiin. Järjestäessään piironkiaan lueskeli hän vanhoja rakkaudenkirjeitä, jotka Olivier aikoinaan oli hänelle lähettänyt. Jacqueline heltyi niin, että hän aivan itki. Hän istui piirongin nurkkauksessa kätkössä, eikä voinut jatkaa järjestelyhommaansa; hän muisteli siinä koko menneisyyttä; ja hänen omatuntonsa vaivasi tuskallisesti häntä, että hän oli sen hävittänyt. Hän ajatteli, miten Olivier mahtoikaan surra: koskaan ei tällainen ajatus kylmällä tuulella ollessa ollut johtunut hänen päähänsä; hän oli kyllä saattanut unhottaa miehensä, mutta sitä ajatusta ei hän jaksanut kestää, että Olivier olisi hänen tähtensä kärsinyt. Suru runteli hänen sydäntänsä. Hän olisi nyt tahtonut heittäytyä Olivierin syliin ja sanoa hänelle:
— Ah, Olivier, Olivier, mitä me olemmekaan tehneet? Mehän olemme hulluja! Me emme saa enää tuottaa toisillemme tuskaa!
Jospa Olivier olisi sillä hetkellä sattunut tulemaan kotiin!
Mutta juuri sillä hetkellä löysi Jacqueline nuo Olivierin kirjeet… Kaikesta tuli loppu. — Luuliko Jacqueline tosiaan, että Olivier oli häntä pettänyt? Ehkäpä. Mutta kuuluiko se asiaan? Petosta ei Jacquelinelle ollut niin paljon itse petos kun halu siihen. Hän olisi mieluummin antanut miehelle, jota hän rakasti, anteeksi sen, että hänellä olisi ollut rakastajatar kuin että hän olisi antanut salaa toiselle sielunsa. Ja siinä hän olikin oikeassa.
— Sepä lystikästä! väittävät ehkä jotkut… — (Poloiset, joille rakkauden petos ei tuo tuskaa muulloin kuin silloin, kun se on aivan täytäntöön pantu!… Jos sydän on jäänyt uskolliseksi, ovat ruumiin raukkamaisuudet vähäpätöinen seikka. Jos sydän pettää, ei muulla ole enää mitään arvoa)…