Jacqueline ei hetkeäkään ajatellut koettaa saada itselleen Olivieria takaisin. Liian myöhäistä! Hän ei rakastanut häntä enää tarpeeksi. Tai rakasti ehkä liiaksi. Ei, mustasukkainen hän ei ollut. Koko hänen luottamuksensa luhistui, loputkin, mitä hänessä vielä piili miestään kohtaan uskoa ja toivoa. Hän ei punninnut itsekseen, että hän itse oli hylkinyt miehessään noita ominaisuuksia, että hän oli riistänyt häneltä rohkeuden, ajanut hänet tähän rakkauteen, että tämä rakkaus oli sitäpaitsi viatonta, ja ettei ihminen lopultakaan voi määrätä, rakastaako hän vai ei. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt verrata omaa kiemailuaan Christophelle tähän tunteelliseen seurusteluun: hän ei rakastanut Christophea, Christophe ei kuulunut asiaan! Kiihtyneesti liioitellen hän ajatteli, että Olivier oli hänelle valehdellut, hän ei ollutkaan enää mitään miehelleen. Viimeinenkin tuki katosi Jacquelinelta, juuri kun hän oli kurottanut kättänsä tarttuakseen siihen… Kaikesta tuli loppu. Olivier ei saanut koskaan tietää, mitä Jacqueline sai kärsiä sinä päivänä. Mutta kun hän näki Jacquelinen, tuli hänelle se selvä tuntu, hänellekin, että kaikki oli lopussa.

Tästä hetkestä alkaen eivät he puhuneet enää keskenään muuta kuin toisten ihmisten läsnäollessa. He pitivät toisiaan silmällä, niinkuin kaksi kierrokseen ajettua metsäneläintä, jotka ovat aina varuillaan ja pelkäävät. Jeremias Gotthelf kuvailee jossakin armottomalla huumorilla erään avioparin synkkää asemaa, miehen ja vaimon, jotka eivät enää rakasta toisiaan, vaan vartioivat toisiaan kahden puolen, utelevat toistensa terveyttä, huomaavat toisissaan sairauden merkkejä, mutta eivät suinkaan koeta jouduttaa toistensa kuolemaa tai edes toivokaan sitä, vaan sallivat kuitenkin mieltään viehättää ajatuksen, että toiselle tulisi jokin odottamaton tapaturma, ja kuvittelevat kumpikin ilokseen, että hän on heistä vahvempi kuin toinen. Oli hetkiä, jolloin Jacqueline ja Olivier melkein kuvittelivat, että toinen heistä ajatteli tähän tapaan. Kumpikaan ei ajatellut niin; mutta sekin oli jo liikaa, että he kuvittelivat sellaista kuin esimerkiksi Jacqueline, joka saattoi miettiä itsekseen yöllä harha-aistimuksellisen unettomuuden hetkillä, että tuo mies oli voimakkaampi ja kulutti tässä hänet loppuun ja voittaisi pian hänet… Sekautuneen mielikuvituksen ja sydämen hirveää aivohouretta! — Ja kuitenkin rakasti parhain heidän olemuksessaan pohjaltaan yhä toista!…

Olivier masentui tämän taakkansa alla niin, ettei koettanutkaan ponnistella enää, vaan väistyi ja hellitti kokonaan Jacquelinen sielun peräsimen kädestään. Kun Jacqueline näin jäi oman onnensa nojaan, ilman luotsia, joka olisi häntä ohjannut, tuli hänelle omituinen vapauden huimaus; hän olisi tarvinnut valtiasta, jota vastaan hän olisi saanut kapinoida: jos hänellä ei sitä ollut, täytyi hänen se itselleen luoda. Hän joutui piilevän pahuutensa valtaan. Siihen saakka ei hän ollut koskaan aikonut jättää miestään, vaikka hän kärsikin. Nyt hän luuli päässeensä kaikista siteistä. Hän tahtoi rakastaa ennenkuin se oli liian myöhäistä: (sillä hän luuli, niin nuori kuin olikin, itseään jo vanhaksi.) — Ja hän rakastui. Hän oli omiaan joutumaani alttiiksi sellaiselle kuvitellulle, kalvavalle intohimolle, joka takertuu ensimäiseen eteen sattuneeseen henkilöön, vaikkapa vain vilahdukselta nähtyyn, jopa olentoon, jonka tuntee ainoastaan maineelta, joskus pelkästään nimeltä; alttiiksi tuolle kiihkolle, joka kerran ihmisen yhden sormen saatuaan ei hellitä enää otettaan, vaan vakuuttaa hänen sydämelleen, ettei se voi elää ilman sen valitsemaa ihmistä; tunteelle, joka tuhoaa sydämen kokonaan ja tekee sen tyhjäksi kaikesta entisyydestä, mikä äsken vielä sen täytti: entisistä tunteista, moraliajatuksista, muistoista, itsetunnosta ja kunnioituksesta toisia kohtaan. Ja kun tämä kiihko vuorostaan kuolee, kun sillä ei ole enää mitään hävittämistä, koska se on jo kaikki polttanut, niin minkälainen uusi luonne useimmiten noista raunioista kasvaakaan: luonne, jossa ei löydy hyvyyttä, ei sääliä, ei nuoruutta eikä kuvitelmia; luonne, joka tahtoo ainoastaan kaivaa ja kalvaa elämää, aivan kuin sammal syö raunioiksi tuhottua temppeliä.

Tälläkin kertaa, niinkuin tavallisesti, kohdistui se piintynyt kiihko henkilöön, joka oli mitä parhaiten sopiva tuottamaan pettymyksiä naisen sydämelle. Jacqueline-parka rakastui erääseen naisten yleiseen suosikkiin, parisilaiseen kirjailijaan, joka ei ollut kaunis eikä nuorikaan, vaan kömpelö, punanaamainen ja elähtänyt; hänen hampaansa olivat pilalle turmeltuneet, sydämensä kuivuus suorastaan hirvittävä; hänen ainoa ansionsa oli se, että hän oli muodissa ja oli tehnyt suuren joukon naisia onnettomiksi. Hänellä ei ollut puolustuksenaan edes se seikka, ettei hän olisi itsekkyyttään tiennyt: sillä hän rehenteli sillä runoissaan. Hän tiesi kyllä, että sellainen tepsi: taiteeseen kätketty itsekkyys on ikäänkuin linnunkuvastin, tuli, joka häikäisee heikkoja. Jacquelinen piiristä oli monta naista mennyt väijytykseen: viimeksi muuan hänen ystävättärensä, äskettäin naimisiin mennyt nainen; hänet oli tämä kirjailija pilannut ilman suurta vaivaa ja sitten hänet jättänyt. Nuo petetyt eivät suinkaan siitä kuolleet, vaikka he tosin koettivat salata asiaa kömpelösti, mikä taas ilahdutti koko maailmaa. Kaikkein kauheimminkin petetyt heistä rakastivat liian paljon arkipäiväisiä etujaan ja hienoston tapojaan ollakseen pitämättä hullutuksiaan selvän järjen aisoissa. Siksi eivät he tahtoneet tehdä mitään julkista skandaalia. Jos he pettivät aviomiehiään ja ystävättäriään tai heitä itseään petettiin ja he saivat kärsiä, niin tapahtui se aina kaikessa hiljaisuudessa. He olivat oikeita juorujen sankarittaria.

Mutta Jacqueline oli huimapää: hän ei ainoastaan pystynyt tekemään, mitä sanoi, vaan myöskin puhumaan, mitä teki. Hänen hullutustensa pohjalla ei piillyt minkäänlaista järjen harkintaa, vaan hän kielsi kokonaan itsensä. Hänellä oli se vaarallinen avu, että hän oli aina itselleen suora eikä peräytynyt koskaan tekojensa seurausten tieltä. Hän oli parempi kuin muut hänen piirissään: sen tähden hän olikin kahta hullumpi. Kun hän rakasti, kun hän sai päähänsä tehdä aviorikoksen, heittäytyi hän siihen silmittömästi, epätoivoisella suoruudella.

M:me Arnaud oli yksinään kotona ja neuloi samalla kuumeellisella levollisuudella kuin luultavasti aikoinaan Penelope kuulua työtään tehdessään. Ja aivan kuin Penelope hän odotti miestään. Herra Arnaud oleskeli kaiket päivät poissa kotoa. Hänellä oli koulutuntinsa aamuin ja illoin. Tavallisesti hän tuli päivälliselle kotiin, vaikka hänen jalkojaan väsyttikin ja vaikka lyseo oli toisessa päässä Parisia. Hän pakotti itsensä kulkemaan tämän pitkän matkan, ei niin paljon säälistä vaimoaan kohtaan tai säästäväisyydestä, kuin siitä syystä, että se oli tullut hänelle jo tottumukseksi. Mutta eräinä päivinä pidättivät häntä päivälliseltä koetunnit; tai hän ei malttanut olla käyttämättä hyväkseen sitä seikkaa, että lyseo oli samassa kaupunginosassa kuin kirjasto, vaan jäi työskentelemään väliajaksi tuohon kirjastoon. Lucile Arnaud oli päivät yksinään. Paitsi siivoojanaista, joka tuli kello kahdeksan ja kymmenen välillä tekemään karkeita töitä, ja ruokatarpeiden hankkijoita, jotka pistäytyivät kysymässä, mitä milloinkin haluttiin, ja toivat tilatut ainekset, ei kukaan soitellut hänen ovikelloaan. Hän ei tuntenut ketään koko talossa. Christophe oli muuttanut pois, ja syreenipuutarhan puolella oli uusia asukkaita. Céline Chabran oli mennyt naimisiin Augustin Elsbergerin kanssa. Élie Elsberger oli lähtenyt perheineen Espanjaan, jossa hän oli saanut toimen eräässä kaivoksessa. Vanhalta Weillilta oli vaimo kuollut, eikä hän oleskellut juuri yhtään parisilaisessa huoneistossaan. Ainoastaan Christophe ja hänen ystävättärensä Cécile olivat pitäneet yllä tuttavuussuhteitaan Lucile Arnaud'n kanssa, mutta he asuivat hyvin etäällä, ja kun väsyttävä työ anasti heiltä kaiket päivät, niin meni viikkoja, jolloin he eivät käyneet Lucileä katsomassa. Hänellä ei ollut muuta seuraa kuin hän itse.

Hänellä ei ollut laisinkaan ikävä. Hänelle riittivät ajanvietoksi kovin vähäiset seikat. Pieninkin jokapäiväinen homma. Joku pikku kukka, jonka arkaa lehtiverhoa hän puhdisti äidillisen hellästi joka aamu. Rauhallinen harmaa kissa, joka oli alkanut noudattaa emäntänsä elintapoja, kuten hyvin vaalitut kotieläimet ainakin: se vietti päivänsä niinkuin sen emäntäkin hellan ääressä, tai istui pöydällä lampun vieressä, seuraten koko ajan hoitajansa työskenteleväin sormien liikkeitä ja luoden häneen joskus tirkistyksen kummallisista silmäteristään, jotka sitten taas sammuivat välinpitämättömästi. Yksinpä huonekaluistakin oli hänelle ajanviettoa. Jokainen niistä oli hänelle niin kotoinen. Lapsellisella ilolla siisti hän niitä, pyyhki hellästi pois tomua, joka oli laskeutunut niiden kupeisiin, ja sijoitteli sitten niitä tarkalla huolella jälleen entisiin nurkkiinsa. Hän oikein puheli niiden kanssa sanattomasti. Hän hymyili ainoalle omistamalleen kauniille antiikkiselle huonekalulle, hienolle Ludvig XVI:n tyyliselle silinteripiirongille. Hänellä oli joka päivä sama ilo ne esineet uudestaan nähdessään. Yhtä nopeasti kului häneltä aika liinavaatteitakin tarkastaessa: hän vietti tuntikausia seisten tuolilla, pää ja käsivarret suuren talonpoikaisen kaapin sisässä, tutkien ja järjestellen niitä, sillaikaa kun kissa jälleen tarkasteli uteliaasti häntä.

Mutta hänen suurin onnensa oli, että hän sai kaikki kotiaskareensa toimitettuaan ja yksinään päivällisen syötyään, — Jumala tiesi, minkälaisen aterian (hän ei tarvinnut paljoa ruokaa), — ja kaupungilla välttämättömillä asioilla juostuaan päästä noiden päivätöitten jälkeen kello neljän tienoissa iltapuolella kotiinsa ja asettua ikkunan tai lieden ääreen käsitöineen ja mirreineen. Joskus hän keksi jonkinlaisen syyn, ettei hänen tarvinnut ollenkaan lähteä pois kotoa; hän oli onnellinen, jos hän saattoi olla kaiket päivät sisällä, varsinkin talvisaikaan, kun satoi. Hän pelkäsi hirveästi kylmää, viimaa, likaa ja sadetta, sillä hänkin oli kuin mikäkin siisti, arkanahkainen ja lellitelty pikku kissa. Hän oli mieluummin syömättä kuin lähti ulos ostelemaan aamiaisruokia, jos ruuanhankkijat milloin sattuivat hänet unhottamaan. Silloin hän naperteli vain suklaakakkua tai etsi kaapista pari hedelmää. Hän varoi ilmoittamasta sitä ruokailutapaansa miehelleen. Se oli pientä seikkailua hänelle. Silloin, päivinä, jolloin valo oli melkein sammunut, ja joskus kauniinakin ja aurinkoisina, — (ulkona säteili sininen taivas, kadun räminä humisi talon ja hänen hiljaisen asuntonsa ympärillä ja sen hämärässä: aivan kuin jokin kangastus ympäröi se hämy hänen sieluaan), — istui hän mukavimmassa nurkassaan, jakkara jalkojen alla, neulomus kädessä, ja vaipui hievahtamatta hauskimpaan hommaansa, lukemiseen, vaikka hänen sormensa työskentelivätkin koko ajan. Hänellä oli vieressä pöydällä jokin mielikirjojaan. Tavallisesti jokin punakantinen nide, jonkin englantilaisen kirjan käännös. Hän luki sangen vähän kerrallaan, tuskin luvun päivässä, ja kirja lepäsi usein pitkän aikaa samalta kohdalta avattuna hänen polvillaan, tai ei hän sitä ollenkaan aukaissut: hän tunsi jo sen, hän vain haaveili asioista, joita se oli kertonut. Niin riitti jokin Dickensin tai Thackerayn pitkä romaani viikkokausiksi, ja ne viikot laajensi hän uneksimalla kokonaisiksi vuosiksi. Ne ympäröivät hänet hellällä sävyllään. Nykyaikaiset ihmiset, jotka lukevat nopeasti ja huonosti, eivät tunne enää, mikä ihmeellinen voima kauniista kirjoista säteilee, kun niitä nauttii hitaasti. M:me Arnaud ei epäillytkään, etteikö noiden romaanihenkilöiden elämä ollut yhtä totta kuin hänen omansakin. Heissä oli sellaisia, joille hän olisi tahtonut olla iki-ystävä: hyväsydäminen, mustasukkainen lady Castlewood, tuo salaa rakastava nainen, jonka sydän oli äidillinen ja neitseellinen, oli hänen sisarensa; pikku Dombey hänen oma pikku lapsensa; hän oli Dora, nainen ja lapsi, joka kuolee; hän ojensi rakkaasti käsivarsiaan syleilläkseen kaikkia noita romaanien lapsellisia sieluja, jotka vaeltavat kunniakkain ja puhtain silmin maallisen elämänsä; ja hänen ympärillään kiersi kirjavana saattueena lempeitä, kurjia ja vaarattomia orginelleja, jotka ajelevat täällä naurettavia ja liikuttavia haavekuviaan, — heidän johtajanaan hyvän Dickensin herttainen henki, unelmissaan samalla sekä nauratteleva että valmis kyyneliin. Milloin m:me Arnaud katsahti ulos ikkunastaan, näki hän ohikulkijoissa jonkun tuon unelmiensa maailman rakastettavan tai peloittavan olennon. Tuolla kivitalojen toisella puolen haaveksi hän elettävän samanlaista elämää kuin hänen sankarinsa, niin, ne sankarit itse siellä elivät. Se, ettei hän halunnut lähteä ulos, johtui siitä, että hän pelkäsi moista liikuttavilla mysterioilla täytettyä maailmaa. Hän näki noissa ohitse liikkuvissa ihmisissä salattuja murhenäytelmiä, parhaillaan tapahtuvia ilveilyjä. Eikä se ollutkaan aina pelkkää kuvitelmaa. Sillä yksinäisyydessä oli hän saavuttanut tuon kummallisen intuitsionin lahjan, joka antaa ihmisen nähdä ohikulkevien katseista heidän menneen tai tulevan elämänsä salaisuuksia, joita asianomaiset itsekään eivät usein tiedä. M:me Arnaud sekoitti näihin todellisiin näkyihinsä romanttisia muistoja, jotka pyöristivät ja muuttivat niiden muotoa. Kun hän oli kaupungilla, tunsi hän aivan hukkuvansa moiseen äärettömään elämysten mereen. Hänen täytyi kiiruhtaa kotiinsa päästäkseen lujalle pohjalle.

Mutta tarvitsiko hänen lukea tai nähdä muitakaan ihmisiä? Hänelle riitti vain katsella itseään. Tuo kalpea, sammunut olento, — syrjäisestä nimittäin, — kuinka se sisältäpäin olikaan valoisa ja säteilevä! Miten täyteläistä elämää se uhkui! Miten runsaasti siinä oli muistoja, rikkauksia, joita ei kukaan aavistanut hänessä olevan!… Olivatko ne koskaan olleet totta? — Tietysti, koska ne olivat totta hänelle… Sillä tavoin saattaa unten taikasauva muuttaa elämän köyhyyden!

M:me Arnaud muisteli kaikkia entisiä vuosiaan pikkutytön aikoihinsa asti; tässä hiljaisuudessa aukesi jälleen tuoksumaan jokainen hänen kuihtuneitten toiveittensa hento kukka… Ensimäinen lapsenrakkaus erästä nuorta tyttöä kohtaan, jonka viehkeys oli lumonnut hänet heti paikalla, kun hän tuon olennon näki; hän rakasti neitoa niinkuin ainoastaan silloin voi rakastaa kun itse on äärettömän puhdas; hän oli kuolla mielenliikutuksesta tuntiessaan hänen kosketuksensa; hän olisi tahtonut suudella hänen jalkojaan, olla hänen pieni piikasensa, mennä naimisiin hänen kanssaan; ystävätär oli sitten mennyt naimisiin, ei ollut tullut onnelliseksi, oli saanut lapsen, joka oli kuollut… Toinen rakkaus tuli hänelle noin kaksitoista-vuotiaana, jälleen erästä tyttöä kohtaan, joka oli hänen ikäisensä ja joka kohteli häntä tyrannimaisesti: pirullinen vaaleaverikkö, ilveilevä, itsevaltainen: hän itketti toista huvikseen, ja antoi sitten hänelle helliä suudelmia; he laativat yhdessä tuhansia tulevaisuuden suunnitelmia. Se tyttö oli yhtäkkiä ruvennut karmeliittinunnaksi, kenenkään tietämättä, mistä syystä; väitettiin, että hän oli nykyään onnellinen… Sitten seurasi suuri intohimo erästä miestä kohtaan, joka oli paljoa vanhempi häntä itseään. Siitä tunteesta ei ainoakaan ihminen ollut saanut tietää, ei edes sekään, johon se kohdistui. Hän oli uhrannut rakkautensa kohteelle suunnattoman määrän kiihkeää uskollisuutta, hellyyttä… Sitten tuli taas toinen rakkaus: sillä kertaa rakastettiin häntä. Mutta hän ei ollut tohtinut omituisen arkuutensa ja itsensä epäilemisen vuoksi uskoa, että häntä rakastettiin, eikä ilmaista, että hän itsekin rakasti. Ja silloin oli onni mennyt ohitse niin ettei hän ottanut sitä käsiinsä… Sitten… Mutta mitä hyödyttää kertoa muille satuja, joilla on merkitystä ainoastaan ihmiselle itselleen? Monen monia pikku asioita, jotka olivat saaneet hänelle tärkeän sisällyksen: jonkun ystävän suopeus; sydämellinen sana Olivierin suusta, sanottu aivan huomaamatta; Christophen virkistävät vierailut ja lumottu maailma, jonka hänen soittonsa kuulijalle avasi; jonkun tuntemattoman ihmisen katse; niin, eräät pelkästään ajatukselliset ja tahdottomat uskottomuudet tässä erinomaisessa naisessa, joka oli ylen kunniallinen ja puhdas: nuo tyrmistivät ja hävettivät häntä, ja hän koetti heikosti karkoittaa niitä mielestään, mutta kuitenkin loivat ne, — kaikessa viattomuudessaan, — hiukan auringonpaistetta hänen sydämeensä… Hän rakasti kovasti miestään, vaikkei mies ollutkaan aivan sellainen, jollaista hän uneksi. Mutta herra Arnaud oli hyvä; ja kun hän eräänä päivänä sanoi vaimolleen: