— Rakas vaimoni, sinä et tiedä, miten paljon sinä minulle olet. Sinä olet koko minun elämäni.
Silloin naisen sydän aivan suli hellyydestä; ja siitä alkaen tunsi hän olevansa kokonaan yhdistetty mieheensä, ainaiseksi, ilman pienintäkään irtautunutta ajatusta. Joka vuosi kiinnitti heitä yhä lähemmin toisiinsa. He olivat uneksineet yhdessä paljon kaunista. Haaveilleet töistä, matkoista, lapsista. Miten ne unelmat olivat toteutuneet?… Oi, turha toivo!… Mutta m:me Arnaud uneksi niitä yhä. Niissä eli myöskin pikku lapsi, josta hän oli uneksinut niin usein, niin syvästi, että hän tunsi sen aivan kuin se olisi ollut olemassa. Sitä untaan oli hän rakennellut vuosikausia, kaunistanut sen kaikella, mitä armainta hän näki, kaikella, mitä hän eniten rakasti… Mutta toteutuminen: hiljaisuus!…
Siinä hänen elämänsä. Mutta siihen sisältyi kokonaisia maailmoita. Miten paljon tuntemattomia tragedioja, kaikkein arinta laatua, kätkeytyy usein näöltään aivan rauhallisiin, keskinkertaisiin ihmiskohtaloihin! Ja traagillisinta on ehkä: — ettei tapahdu mitään noiden yhä toivovien elämässä, joiden veri huutaa lohduttomasti oikeuttansa, heille luonnon lupaamaa onnea, joka heiltä kielletään, — noiden, joita kalvaa sisällisesti yhtämittainen tuskallinen kaipuu, — ja jotka eivät näytä siitä mitään ulospäin!
Onneksi ajatteli m:me Arnaud muutakin kuin itseään. Hänen oma elämänsä otti ainoastaan osan tilaa hänen unelmissaan. Hän eli myöskin niiden elämää, jotka olivat nykyään tai olivat ennen olleet hänen tuttujaan; hän kuvitteli itseään heidän asemassaan, hän muisti Christophe Krafftia, ystävätärtään Cécileä. Hän ajatteli heitä aina. Nuo kaksi naista olivat sydämellisesti kiintyneet toisiinsa. Ja kummallisinta oli, että juuri luja Cécile tarvitsi heistä enemmän tukea, nojautua heikkoon Lucileen. Oikeastaan oli tuo kookas, iloinen ja terve tyttö näet heikompi kuin hänen ulkomuodostaan saattoi päättää. Hänellä oli paraikaa eräänlainen murroskausi. Tyynimmätkään sydämet eivät aina voi olla varmoja yllätyksiltä. Hänessä oli huomaamatta alkanut kyteä muuan ylen hellä tunne, jota hän ei tahtonut ensin tunnustaa, mutta se paisui, kunnes hänen oli pakko se nähdä: — hän rakasti Olivier Jeanninia. Tuon nuoren miehen kunnioittava ja lempeä käytös, hänen koko olemuksensa hiukan naisellinen viehätys, kaikki, mikä hänessä oli heikkoa ja antautuvaa, oli lumonnut kohta Cécilen: — (äidillistä luonnetta vetää aina puoleensa sellainen, joka sitä tarvitsee). — Mitä Cécile sitten oli kuullut Olivierin aviosuruista, oli herättänyt hänessä vaarallista sääliä tuota ystäväänsä kohtaan. Mutta tällaiset syyt yksinomaan eivät luonnollisesti olisi riittäneet. Kukapa voi sanoa, minkä tähden kaksi ihmistä rakastuu toisiinsa? Usein ei kummallakaan ole siihen erikoista aihetta, mutta pitkä yhdessä oleskelu saattaa anastaa viimein sydämen, joka ei ole pitänyt varaansa ensimäistä siinä herännyttä tunnetta vastaan. — Kun Cécile huomasi, ettei ollut enää epäilemistä, mitä laatua hänen tunteensa oli, koetti hän uljaasti päästä irti ansasta, sillä hän piti rakkauttaan rikollisena ja mahdottomana; hän kärsi kauan itsekseen, eikä siitä parantunutkaan. Kukaan ei vähääkään aavistanut, miten hänen laitansa oli: hän koetti kaikin voimin tekeytyä iloisen näköiseksi. Ainoastaan m:me Arnaud tiesi, kuinka vaikeaa se oli hänelle; ei siitä syystä, että Cécile olisi ilmaissut salaisuutensa hänelle, mutta joskus painoi Cécile lujaniskaisen päänsä m:me Arnaud'n matalaa rintaa vasten, hänen silmistään tipahti pari kuumaa kyyneltä, hän suuteli ystävätärtään ja lähti sitten nauraen talosta. Cécile jumaloi tuota heiveröistä ystävätärtään, sillä hän tunsi, että hän oli siveellisen ryhtinsä ja uskonsa voiman puolesta väkevämpi häntä itseään. Hän ei avannut sydäntään Lucilelle. Mutta Lucile osasi arvata puolesta sanasta. Maailma tuntui hänestä ainaiselta surulliselta väärinymmärtämiseltä. Sitä on mahdoton muuttaa toiseksi. Ihminen ei voi muuta kuin rakastaa, sääliä toista ja uneksia.
Ja kun unelmien ääretön paljous alkoi humista hänessä niin valtavasti, ettei hän jaksanut enää miettiä mitään, asettui hän pianonsa ääreen ja antoi sormiensa hipua koskettimilla, miten vaan sattui, soittaen hiljaa, verhoten sävelten himmennetyllä valolla elämän häikäisevää kangastusta…
Mutta tuo hyvä pikku nainen ei suinkaan unohtanut arkisiakaan tehtäviään; ja kun herra Arnaud tuli kotiin, oli lamppu jo pöydälle sytytetty ja illallinen valmis, ja vaimo odotti häntä hymy kalpeilla kasvoillaan. Eikä mies aavistanut, minkälaisessa rajattomassa kaikkeudessa vaimo hänen poissaollessaan oli elänyt.
Vaikeinta oli sulattaa noita kahta eri maailmaa toisiinsa niin, etteivät ne törmänneet vastatusten: jokapäiväinen elämä, ja toinen, suuri sielullinen elämä kaukaisine ilmanäärineen. Se ei menestynyt aina varsin hyvin. Onneksi eli Arnaud itsekin osaksi kuvitelmien elämää, eli kirjoissaan ja taideteoksissa, joiden ikuinen tuli piti yllä hänen sielunsa riutuvana lepattavaa liekkiä. Mutta viime vuosina olivat häntä yhä enemmän alkaneet kiusata kaikenlaiset hänen ammatistaan johtuvat pienet rettelöt: vääryydet, puolueellisuus, ikävyydet virkatovereiden ja oppilaiden taholta; hän oli tullut katkeraksi; oli alkanut puhua politiikkaa, haukkua hallitusta ja juutalaisia; hän lykkäsi vastuun kaikista omista elämänpettymyksistään Dreyfysin niskaan. Hänen synkkämielinen luonteensa tarttui hiukan myöskin hänen vaimoonsa. M:me Arnaud oli nyt melkein neljänkymmenen vuoden vanha. Hän oli siinä iässä, jolloin hänen elämänvoimansa oli jo hiukan vioittunut ja levottomana etsi tasapainoaan. Hänen ajatuksiinsa ilmestyi ammottavia halkeamia. Joksikin aikaa kadottivat he molemmat kaiken syynsä olla olemassa: sillä he eivät tienneet, mihin nyt kiinnittää hämähäkinverkkonsa, joka joutui yhtäkkiä heilumaan tyhjässä. Unelmat tarvitsevat aina jonkinlaista todellisuudenkin tukea, vaikka kuinka heikkoa. Nyt heitä ei tukenut mikään. He eivät voineet enää nojautua toisiinsa. Mies takertui vaimoonsa sen sijaan, että olisi häntä auttanut. Ja vaimo ymmärsi, ettei hän jaksanut miestään auttaa: sillä siihen aikaan hän ei pystynyt auttamaan edes itseään. Ainoastaan ihme saattoi hänet silloin pelastaa. Hän rukoili sitä. Ja se tulikin hänen sielunsa syvyydestä. M:me Arnaud tunsi yksinäisestä ja hurskaasta sydämestään kumpuavan ilmi ylevän ja mielettömän tarpeen kaikesta huolimatta luoda, kutoa sittenkin hämähäkinverkkoaan tyhjyyden poikki, pelkästä kutomisen ilosta, jättää se tuulen valtaan, Jumalan henkäyksen heilutettavaksi ja vietäväksi sinne, minne se oli joutuva. Ja Jumalan henkäys kiinnitti verkon jälleen elämään, antoi sille näkymättömät tukikohtansa. Silloin alkoivat mies ja vaimo kumpikin kärsivällisesti kutoa uudestaan tuota loistavaa ja turhaa unelmiensa sommitelmaa, joka oli tehty heidän puhtaimmista kärsimyksistään ja sydänverestään.
M:me Arnaud oli yksinään kotona… Tuli ilta.
Ovikello soi. M:me Arnaud heräsi vavahtaen unelmistaan ennen tavallista aikaansa. Hän kietoi huolellisesti käsityönsä kokoon ja meni avaamaan. Tulija oli Christophe. Hän näytti hyvin liikutetulta. Rouva tarttui ystävällisesti hänen käsiinsä.
— Mikä teidän on, hyvä ystävä? kysyi hän.