Siksi hän hymyili ja sanoi Christophelle:
— Se oli hyvä asia.
Mutta tuli liedessä oli sammunut; ja samoin punerrus hänen kasvoiltaan. Niin, noilla väsyneillä ja hellillä kasvoilla ei näkynyt enää muuta kuin niiden tavallinen alistuvainen hyvyys.
— Ystävä petti minut.
Tämä ajatus painoi Olivier Jeanninin aivan maahan. Turhaan koetti
Christophe ravistella häntä jälleen elämään, hellin sanoin.
— Minkä sinä nyt sille voit? virkkoi hän. Se, että ystävä pettää, on jokapäiväinen tapaus, aivan kuin köyhyys, sairaus, taistelu hölmöjä vastaan. Täytyy nousta aseihin sitä vastaan. Jos ei jaksa nousta, johtuu se siitä, että on raukka mies.
— Ah, sitä minä olenkin. En kerskukaan muuta olevani.?. Raukka, niin, joka kaipaa itselleen hellyyttä ja kuolee, jos ei sitä enää saa.
— Eihän elämäsi ole mennyttä: onhan niitä, joita kannattaa rakastaa.
— En usko enää ainoaankaan. Ei ole enää yhtään ystävää.
— Olivier!