— Ei, se on paha, minä en saa nauttia toisten onnettomuudesta.
Kuitenkin se toivomus oli häntä voimakkaampi. Hän puhui, puhui, ja hänen vaikeneva sydämensä lämpeni toivosta.
Christophe sanoi:
— Kyllä me olemme sitä ajatelleet. Voi pikkuraukkaa! Ei Olivier enkä minä pysty sitä kasvattamaan. Siinä tarvitaan naisen hoitoa. Ajattelin, että ehkä tahtoisi joku ystävätär meitä auttaa…
M:me Arnaud voi enää tuskin hengittää.
Christophe jatkoi:
— Tahdoin jo puhua siitä kanssanne. Ja sitten tulikin Cécile juuri parhaiksi sinne. Kun hän kuuli tapahtuman ja näki lapsen, oli hän niin liikutettu; hän näytti iloitsevan niin tavattomasti, ja sanoi minulle: "Christophe…"
M:me Arnaud'n sydän lakkasi sykkimästä; hän ei kuullut enää mitään, hänen silmissään pimeni, hän olisi tahtonut huutaa:
— Ei, ei, antakaa se minulle… Christophe puhui. M:me Arnaud ei kuullut, mitä hän kertoi. Mutta hän pakotti itsensä olemaan vaiti. Hän muisti, miten Cécile oli avannut hänelle sydämensä, ja hän ajatteli:
— Hän tarvitsee sitä paremmin kuin minä. Onhan minulla rakas mieheni… ja kaikki muu, mitä saan ajatella… Ja olenhan sitäpaitsi vanhempi…