— Minkäpä sille voi? Se ei ole meidän vikamme.
— Ei, se ei ole teidän vikanne, hyvä Christophe. Ei teidän eikä meidän. Kaiken kaikkiaan, nähkääs, elämä ei ole suinkaan yksinkertaista. Saattaa kyllä sanoa, ettei tarvitse muuta kuin elää luonnollisella tavalla. Mutta mikä sitten on luonnollista?
— Se on totta. Mikään ei ole elämässä luonnollista. Selibaatti ei ole luonnollista. Avioliitto ei sen luonnollisempaa. Ja vapaat liitot jättävät heikot voimakkaampien saaliiksi. Myöskään yhteiskunnallisuutemme ei ole luonnollista; me itse olemme sen kyhänneet. Sanotaan, että ihminen on seuraeläin. Mitä hullutusta! Hänen on ollut pakko tulla seuraeläimeksi voidakseen elää. Hän taipuu siihen saadakseen hyötyä, voidakseen puolustautua, tavoitellakseen huvia, suuruutta. Tämä välttämättömyys pakotti hänet allekirjoittamaan eräitä kontrahteja. Mutta luonto niskuroi ja kostaa sen, että sitä pakotetaan. Luonto ei ole luotu meitä varten. Me koetamme lannistaa sitä. Se on selvää sotaa: ei ole kumma, että me joudumme usein tappiolle. Kuinka selvitä tästä? — Siten, että olemme väkeviä.
— Että olemme hyviä.
— Oi, niin, Jumala tietköön, siten, että olemme hyviä: avaamme rautaisen itsekkyytemme, hengitämme vapauden ilmaa, rakastamme elämää, valoa, kukin vaatimatonta tehtäväämme, pientä maankaistaa, johon juuremme työnnämme. Jos emme voi levitä laajalle, koettakaamme päästä syvälle ja korkealle, aivan kuin ahtaassa paikassa kasvava puu pyrkii aurinkoa kohti!
— Niin juuri. Ja ennen kaikkea tulee rakastaa toisiaan. Jospa mies voisi yhä enemmän oppia tuntemaan että hän on naisen veli eikä pelkästään hänen uhrinsa, tai hylkäisi ajatuksen, että naisen on oltava hänen omansa! Jospa he kumpikin luopuisivat ylpeydestään ja ajattelisivat hiukan vähemmän itseään ja hieman enemmän toista!… Me olemme kaikki heikkoja: auttakaamme toisiamme. Älkäämme sanoko sille, joka on kompastunut: "En tunne sinua enää." Vaan: "Rohkeutta, ystäväni. Kyllä tästä pahasta päästään."
He vaikenivat, istuen lieden ääressä, pikku mirri keskellään, kaikki kolme liikkumatta omissa ajatuksissaan katsellen liekkeihin. Tuli, joka oli sammumaisillaan, heitteli pehmeitä heijastuksia rouvan hienoille kasvoille, jotka punoittivat nyt hänessä harvinaista sisällistä eloisuutta. Hän ihmetteli itsekin, että oli niin avannut sydämensä. Koskaan ei hän ollut puhunut näin paljoa itsestään. Eikä hän enää milloinkaan puhuisi.
Viimein pani hän kätensä Christophen kädelle ja sanoi:
— Mitä te lapselle teette?
Sitä asiaa hän oli ajatellut jo heti alusta pitäen. Hän puhui, puhui muuta, oli aivan kuin toinen nainen, kuin juopunut. Mutta hän ajatteli pelkästään sitä. Heti Christophen ilmoitusta tapahtumasta kuullessaan oli hän rakentanut sydämessään jo kokonaisen romaanin. Hän ajatteli tuota lasta, jonka äiti oli jättänyt, onnea saada sitä kasvattaa, kutoa moisen pikku sielun ympärille omia unelmiaan ja rakkauttaan. Mutta hän sanoi itselleen: