M:me Arnaud istui vaieten, hiukan kumarassa, tähystäen takan liekkeihin; sitten jatkoi hän lempeästi, hiukan epämääräisellä äänellään, tuon tuostakin empien ja keskeyttäen, ja jatkaen sitten jälleen:

— Ja kuitenkaan ei se ole meidän, naisten, vika: jos nainen elää sillä tavoin, ei hän tee sitä oikusta, vaan siksi, että hänen on pakko; hänen täytyy ansaita leipänsä ja oppia tulemaan toimeen ilman miestä, koska mies ei häntä tahdo hänen köyhyytensä tähden. Nainen on tuomittu yksinäisyyteen, mutta ei saa kuitenkaan yksinäisyyden etuja: sillä meidän yhteiskunnassamme ei nainen voi, kuten mies, nauttia riippumattomuudestaan, ei edes kaikkein viattomimmalla tavalla, muuten tekee hän skandaalin: kaikki on häneltä kiellettyä. — Minulla on muuan ystävätär, opettajattarena eräässä maaseutukoulussa. Jos hänet olisi pistetty ummehtuneeseen vankikoppiin, ei hänen elämänsä olisi yksinäisempää ja läkähdyttävämpää kuin nyt. Porvaristo sulkee ovensa naisilta, jotka koettavat elää omalla työllään; se ilmaisee epäluuloista halveksimistaan heitä kohtaan; heidän jokaista askeltansa vaanitaan ilkeämielisesti. Ne virkatoverit, jotka ovat poikakoulujen opettajina, eivät välitä heistä, koska he osaksi pelkäävät kaupungin juoruja, osaksi ovat salaisesti vihamielisiä noille naisille, tai muuten vain arkoja lähestyäkseen heitä, tottuneet kun ovat ainoastaan kahvilaelämään, rivosanaiseen lepohetkien viettoon, tai siitä syystä, että he ovat väsyneet jo päivän työstä, taikka ylimalkaan vastenmielisesti kyllästyneet aivoillaan askarteleviin naisiin. Nuo naiset itsekään eivät voi keskenään enää toisiaan sietää, varsinkin, jos heidän on pakko asua yhdessä, koulun täyshoitolassa. Johtajatar pystyy monesti kaikkein vähimmin ymmärtämään näitä nuoria, hellyyttä kaipaavia sieluja, jotka kuiva työ ja epäinhimillinen yksinäisyys tekee ensimäisinä vuosina suorastaan lohduttomiksi; hän antaa heidän kitua salaa, koettamatta auttaa heitä; hänen mielestään he ovat vain pöyhkeitä. Kukaan ei heistä välitä. Kun heillä ei ole varoja eikä yhteiskunnallisia suhteita, eivät he pääse naimisiin. Työtuntien paljous estää heitä luomasta itselleen älyllisen elämän maailmaa, joka heitä viihdyttäisi ja lohduttaisi. Jos heidän elämäänsä ei pidä yllä uskonnollinen tunne tai poikkeuksellisen voimakas morali, (sanonpa epäluonnollinen, sairaaloinenkin morali: sillä eihän ihmisen ole luonnollista uhrautua kokonaan), — niin on heidän elämänsä elävältä kuolemista… — Tarjoaako esimerkiksi hyväntekeväisyyden ala älyllisen työn puutteessa naisille juuri tukea? Minkälainen pettymys onkaan niille heistä, joiden sielu on liian rehellinen tyytyäkseen viralliseen tai hienoston hyväntekeväisyyteen, joutua filantroopisiin juoruseuroihin näkemään moista pintapuolisuutta, armeliaisuuden ja byrokratian sekoitusta, moista leikittelyä köyhyydellä kuhertelun ja kaakatuksen keskellä! Jos joku heistä silloin on kyllästyksissään niin uskomattoman rohkea, että lähtee yksinään keskelle tuota köyhyyttä, jonka hän tuntee vasta ainoastaan kuulopuheilta, mikä näky se onkaan hänelle! Se on melkein mahdotonta sietää! Se on itse helvetti. Mitä hän voi tehdä siellä auttaakseen? Hän suorastaan hukkuu sellaiseen onnettomuuksien mereen. Hän taistelee kuitenkin, hän koettaa pelastaa joitakuita noita onnettomia, hän näännyttää itsensä heidän hyväkseen. Hän hukkuu heidän kanssansa. Onni, jos hän saa pelastetuksi edes yhden tai kaksi. Mutta kuka hänet itsensä pelastaa? Kuka välittää hänen auttamisestaan? Sillä hän kärsii itsekin, kaikkia toisten kärsimyksiä ja omiaan; sikäli kuin hän valaa uskoa muihin, uskoo hän yhä vähemmin itse onneensa; kaikki nuo nähdyt tuskat takertuvat vimmatusti häneen; eikä hänellä ole mitään, mihin hän takertuisi kiinni. Eikä kukaan ojenna hänelle pelastavaa kättänsä. Ja joskus häntä vielä kivitetäänkin… Tehän tunsitte, Christophe, erään ihailtavan naisen, joka uhrautui nöyryyttävimpään ja jaloimpaan armeliaisuuden työhön, mitä lienee olemassa: hän otti kotiinsa kaduilta prostitueerattuja, jotka olivat saaneet lapsen, noita onnettomia tyttöjä, jollaisia yleiset hyväntekeväisyysseurat eivät huoli ja jotka niitä seuroja pelkäävät; hän koetti parantaa ruumiillisesti ja siveellisesti heitä, hoidella heitä ja heidän lapsiaan, herättää heissä valveille äidintunnetta, hankkia heille koteja, saada heidät elämään kunniallisella työllä. Mitkään hänen voimansa eivät riittäneet moiseen synkkään tehtävään, joka oli täynnä pettymyksiä ja katkeruuksia, — (niin harvoja saattaa pelastaa, sillä ainoastaan harvat tahtovat tulla pelastetuiksi! Ja miten paljon tuollaisten pikku lapsia kuolee! Noita viattomia, jotka, ovat jo syntymästään tuomitut!…). Ja kuinka luulette, Christophe, että tuota naista, joka oli ottanut omikseen toisten kaikki tuskat, tuota syytöntä, joka vapaaehtoisesti sovitti ihmisten itsekkyyden rikoksia, yleensä arvosteltiin? Yleisön pahansuopuus syytti häntä siitä, että hän keräili muka itselleen rahaa tällä työllään, niin, jopa samanlaisella työllä kuin hänen suojattinsakin. Ja hänen täytyi masentuneena muuttaa pois siitä kaupunginkorttelista… — Te ette voi aavistaa, miten julmaan taisteluun riippumattomat naiset joutuvat nykyjään yhteiskuntaamme vastaan, vanhoillista, sydämetöntä yhteiskuntaa, joka hävittää ja tappaa itseään ja käyttää senkin vähän tarmonsa, mikä sille jää, estääkseen toisia elämästä.

— Kunnon ystäväni, tämä ei ole pelkästään naisten kohtalo. Me kaikki tunnemme sen taistelun. Ja minä tiedän pelastuksenkin.

— Mikä se on?

— Taide.

— Niin, teille, mutta ei meille naisille. Ja kuinka monet miehistäkään saattavat siihen turvautua?

— Katsokaa ystävätärtämme Cécilea. Hän on onnellinen.

— Mistä te sen tiedätte? Ah, kuinka keveästi te arvostelette! Kun hän on uljaan näköinen, kun hän ei tahdo hautoa päässään asioita, jotka tekevät hänet surulliseksi. Kun hän salaa ne toisilta, niin te sanotte, että hän on onnellinen. Kyllä, hän on onnellinen siitä, että on terve ja jaksaa taistella. Mutta hänen taistelujaan te ette tunne. Luuletteko, että hän oli alunpitäen luotu tähän taiteen petoselämään? Taide! Että tosiaankin on naisraukkoja, jotka oikeana onnensa huippuna tavoittelevat kunniaa kirjailijattarina, soittajattarina, laulajattarina! Onko heidän täytynyt niin jättää kaikki, etteivät lopulta ole tienneet, mihinkä koettaisivat innostua? Taide, mitä me naiset taiteella, ellei meillä ole sen mukana kaikkea muuta? Maailmassa on yksi ainoa seikka, joka voi saada meidät unohtamaan kaiken, kaiken muun: nimittäin pieni, rakas lapsi.

— Ja kun se on, niin ei sekään riitä, kuten näette.

— Ei kyllä, ei aina… Naiset eivät ole yleensä onnellisia. On vaikeaa olla nainen. Paljon vaikeampaa kuin mies. Te ette saata sitä oikein aavistaa. Te miehet voitte syventyä kokonaan johonkin aivojenne aatteeseen, johonkin toimintaan. Te voitte silpoa elämästänne kappaleita pois, mutta olette kuitenkin onnellisempia kuin me. Terve nainen ei voi sitä tehdä kärsimättä. On epäinhimillistä tukehduttaa jotakin osaa omasta itsestään. Kun olemme jollakin tavalla onnellisia, niin suremme, ettemme ole sitä myöskin toisella. Meillä on monta sielua. Teillä ei niitä ole muuta kuin yksi, ja se on voimakkaampi, usein töykeä, jopa luonnotonkin. Minä ihailen teitä. Mutta älkää tahtoko olla liian egoistisia. Te olette sitä jo tahtomattannekin. Te teette meille kylliksi pahaa jo aivan aavistamattanne.