— Nytkö? toisti m:me Arnaud. Ah, jos olisin sen hullutuksen tehnyt, olisin kauan sitten ollut Seinen pohjassa. Minä en olisi jaksanut kestää sellaista häpeää, enkä pahaa, minkä olisin miesraukalleni tehnyt.
— Siis te olette nyt onnellinen?
— Kyllä, niin onnellinen kuin ihminen tässä elämässä voi olla. On ylen harvinaista, että kaksi olentoa ymmärtävät toisiaan, kunnioittavat toisiaan, tietävät, että ovat toisistaan varmoja, eivät pelkästään naivista rakkauden luottamuksesta, sillä se on usein kuvitelmaa, vaan monien yhdessä elettyjen vuosien kokemuksesta; harmaiden, arkisten vuosien, joihin sisältyy tietoisuus kestetyistä vaaroista — mikä onkin tärkeintä. Sikäli kuin ihminen vanhenee, tulee se tietoisuus paremmaksi.
M:me Arnaud vaikeni, ja punastui yhtäkkiä.
— Hyvä isä, kuinka minä tätä olen kertonut?… Mitä olen tehnytkään?… Unohtakaa tämä, Christophe, minä rukoilen. Kenenkään ei pidä sitä saada tietää.
— Älkää peljätkö turhaa, vastasi Christophe ja puristi hänen kättänsä.
Se salaisuus on minulle pyhä.
M:me Arnaud oli niin onneton avomielisyydestään, että kääntyi hetkeksi
Christophesta poispäin. Sitten hän jatkoi:
— Minun ei olisi pitänyt teille tätä kertoa… Mutta näettekös, tein sen osoittaakseni teille, että suurimmassa sovussakin eläville pareille, niillekin naisille… joita te kunnioitatte, Christophe… tulee joskus hetkiä, jolloin he eivät ainoastaan hairahdu, kuten te sanotte, vaan todella kärsivät; sietämättömiä hetkiä, jotka saattavat viedä hullutuksiin, hävittää kokonaisen ihmiselämän, vieläpä kahdenkin ihmisen. Ei pidä olla liian ankara. Ihmiset tuottavat toisilleen tuskaa silloinkin kun rakastavat sydämellisesti toisiaan.
— Pitäisikö sitten elää yksin, kukin omassa nurkassaan?
— Se on meille vielä pahempaa. Jos naisen täytyy elää yksin, taistella niinkuin mies (ja usein miestä vastaankin), on elämä suorastaan hirveää meidän yhteiskunnassamme, joka ei perustu sellaiselle ajatukselle, vaan useimmiten sitä vielä vihaakin…