— Oh, luuletteko, ettei hänkin ole kärsinyt? Luuletteko, että hän jätti pelkästään huvikseen lapsensa, ja turmeli oman elämänsä? Sillä turmeltu on hänenkin elämänsä. Minä en tunne häntä paljon, Christophe. Olen nähnyt hänet ainoastaan kaksi kertaa ohimennen; hän ei siinä tilaisuudessa puhunut minulle juuri mitään ystävällistä, hän ei tuntenut minua kohtaan suopeutta. Mutta kuitenkin minä tunnen hänet jo paremmin kuin te. Olen varma, ettei hän ole paha. Pikku nais-raukka! Minä aavistan, minkälainen hänen sisäinen elämänsä mahtoi olla…
— Tekö, ystäväni, jonka elämä on niin arvokasta, järkevää!…
— Niin, minä, Christophe. Te ette asiaa tiedä, te olette hyvä, mutta te olette mies, kova mies, niinkuin kaikki miehet hyvyydestään huolimatta ovat, — mies, joka on lujasti lukossa kaikelta sellaiselta, mikä ei ole teitä itseänne. Te ette ymmärrä noita olentoja, jotka elävät läheisyydessänne. Te rakastatte heitä, mutta omalla tavallanne; te ette huoli pyrkiä heitä ymmärtämään. Te tyydytte niin helposti pelkästään omaan itseenne! Ja te olette varmasti vakuutettuja, että tunnette meidät… Voi kuitenkin! Jos te tietäisitte, miten me joskus kärsimme, kun näemme, en tarkoita sitä, ettette meitä rakastaisi, vaan millä tavoin te meitä rakastatte, minkälaisia me olemme niiden mielestä, jotka meitä eniten rakastavat! On hetkiä, Christophe, jolloin puristamme kyntemme kämmenlihaan voidaksemme olla teille huutamatta: "Oh! älkää meitä rakastako, älkää rakastako! Kaikki on parempaa kuin rakastaa noin!"… Tunnetteko nämä erään runoilijan sanat: "Kotonaankin, lapsiparvensa joukossa saa näennäisellä kunnialla ympäröity vaimo kärsiä halveksumista, joka on pahempi kuin kurjin köyhyys?" Ajatelkaa tätä, Christophe. Se on aivan kauhistavaa.
— Puheenne on tyrmistävää. Minä en oikein sitä ymmärrä. Mutta olen aavistavinani… Siis te itse…
— Minä olen tuntenut tuon kidutuksen,
— Ihanko totta?… Mutta se ei kuulu asiaan! Ette suinkaan uskottele minulle, että te olisitte voinut menetellä samoin kuin tuo nainen.
— Minulla ei ole lasta, Christophe. En tiedä, mitä olisin hänen asemassaan tehnyt.
— Ei, se ei ole mahdollista; minä uskon teihin, kunnioitan liiaksi teitä, saatan vannoa, että se olisi teille sula mahdottomuus.
— Älkää vannoko! Minä olen ollut tekemäisilläni samantapaista kuin hän… Minun on tuskallista hävittää sitä kaunista käsitystä, mikä teillä on minusta. Mutta täytyyhän teidän oppia hiukan ymmärtämään meitä, jos kerran ette tahdo tehdä vääryyttä. — Niin, minä olen ollut aivan samanlaisen hullutuksen partaalla. Ja etten sitä tehnyt, se on jossakin määrin teidän ansionne. Siitä on nyt kaksi vuotta. Minulla oli silloin vaikea synkkä kauteni. Tunsin, etten kelvannut mihinkään, ettei kukaan välittänyt minusta, ettei kukaan minua tarvinnut, että miehenikin olisi voinut elää ilman minua ja että elämäni oli mennyt aivan hukkaan… Tahdoin välttämättä pelastaa itseni, tehdä, Jumala tiesi mitä! Minä tulin teidän luoksenne… Muistatteko sitä?… Ette ymmärtänyt, mitä varten olin tullut. Minä tulin sanomaan teille hyvästi… Ja silloin, en tiedä, miten lienee käynyt, mitä te minulle sanoitte, en muista sitä enää niin tarkoin… mutta sen tiedän, että eräät teidän sananne… (te ette itse aavistanut, mitä sanoitte…) valaisivat minulle silloin tietä… Tai ehkä eivät ne sananne sitä tehneet… Ehkäpä se oli pelkkä sattuma; pieninkin sysäys riitti minut sillä tuokiolla joko tuhoamaan tai pelastamaan… Kun tulin teidän luotanne, menin kamariini, sulkeuduin lukon taakse, itkin kaiken päivää… Ja sitten oli hyvä olla: kriisi oli mennyt ohitse.
— Ja nyt, kysyi Christophe, kadutteko sitä?