— Oh, Christophe, mitä te nyt puhuttekaan! Sehän on kauheaa.
— Aivan niin, tiedän, että tämä tuntuu teistä aivan esihistorialliselta raakuudelta: tappaa vaimonsa! Uskokaa vaan kauniisti tätä hienoa parisilaista maailmaa, joka panee vastalauseensa, jos uros surmaa muka raakalaisvaistosta naaraan, joka hänet pettää, maailmaa, joka saarnaa tuota laupiasta järkeä! Erinomaisia apostoleita! On hupaisaa nähdä tämän sekalaisen koiralauman pahastuvan eläimellisyyteen palaamista. Kun ensin ovat häväisseet elämää, riistäneet siltä kaiken sen arvon, niin ympäröivät he sen uskonnollisella pyhyydellä… Kuinka kummallista: tuollainen elämä, jossa ei ole sydäntä, ei kunniaa, jolla ei ole merkitystä, joka on pelkästään ruumiillista huokunaa, verisuonen tykytystä lihamöhkäleissä, on heistä suurimman kunnioituksen arvoinen! He eivät tiedä, miten hienotunteisia olla tällaista teurastamon lihankappaletta kohtaan: sitä on rikos sormellaankin koskettaa. Tappakaa sielu, jos huvittaa, mutta ruumis on toki pyhä…
— Sielun murhaajat ovat pahimpia murhamiehiä; mutta rikos ei puolusta toista rikosta, senhän tiedätte.
— Tiedän sen, ystäväni. Te olette oikeassa, minä en ajattele, mitä sanon… Tai kukapa tietää, ehkäpä ajattelenkin.
— Ei, te vain halvennatte itseänne. Tehän olette hyvä.
— Kun syvä tunne saa minut valtaansa, niin olen julma kuin muutkin. Näettehän, kuinka nyt olen vimmastunut!… Mutta kun näkee ystävänsä, jota rakastaa, itkevän, niin eikö vihaisi olentoa, joka on syynä hänen kyyneliinsä? Ja voiko koskaan olla kyllin ankara sellaista viheliäistä kurjaa kohtaan, joka hylkää lapsensa juoksennellakseen rakastajansa perästä?
— Älkää puhuko niin, Christophe. Te ette asiaa tunne.
— Mitä, puolustatteko häntä?
— Minä säälin häntä, myöskin häntä.
— Minä säälin niitä, jotka kärsivät. En niitä, jotka ovat syypäitä toisten kärsimyksiin.