— Se ei ole hänen vikansa, ajatteli Olivier. Minun se on. Minä rakastin häntä huonosti. Ja kuitenkin rakastin suuresti häntä. Mutta minä en osannut rakastaa häntä, koska en kerran kyennyt saamaan häntä itseäni rakastamaan.

Niin syytteli Olivier itseään; ja ehkä hän oli oikeassakin. Mutta ei auta katua katkerastikaan menneisyyttä: se katumus ei estäisi alkamasta uudestaan samoin, jos voisi alusta alkaa; ja se estää elämästä. Voimakas ihminen on se, joka unohtaa pahan ja mitä hänelle on tehty, — jopa, oi meitä, senkin pahan, mitä hän itse on tehnyt, — unohtaa kohta, kun näkee, ettei teko ole enää autettavissa. Mutta ihminen ei ole voimakas järjellään, vaan elämän kiihkollaan. Rakkaus ja nuo kiihkot ovat kaukaisia sukulaisia toisilleen; harvoin ne sulautuvat toisiinsa. Olivier rakasti; hän oli voimakas ainoastaan itseään vastaan. Siinä passiivisuuden tilassa, jonka valtaan hän oli joutunut, oli hän altis kaikille vammoille. Häneen iski influensa, sitten kurkkukatarri ja keuhkokuume. Hän sairasti hyvän osan kesää. Christophe hoiteli häntä uskollisesti rouva Arnaud'n avulla; ja he saivatkin ruumiillisen taudin tukahdutetuksi. Mutta sielullista sairautta vastaan olivat he voimattomia; ja vähitellen alkoivat he tuntea tuon alinomaisen surun lannistavan ja väsyttävän itseään ja kaipaavansa siltä pakoon.

Onnettomuus eristää ihmisen outoon yksinäisyyden tilaan. Muut kammovat vaistomaisesti sitä. Tuntuu kuin he pelkäisivät, että se on tarttuvaa; ainakin se ikävystyttää heitä; onnettoman läheisyydestä koetetaan pelastua. Kuinka vähän niitä onkaan, jotka antavat ihmiselle anteeksi sen, että hän kärsii! Aina toistuu vanha tarina Jobin ystävistä. Elifas Temanista syyttää Jobia maltittomuudesta. Bildad Suahista on sitä mieltä, että Jobin onnettomuudet ovat rangaistuksia hänen syntiensä tähden. Sofar Naemasta tuomitsee hänet röyhkeäksi. "Ja viimein Elihu Barakelin poika, Busilainen, Ramin sukukunnasta, vihastuu Jobin päälle, että hän piti sielunsa hurskaampana Jumalaa." — Harvoille on suru todella vakavaa. Monet ovat kutsutut, harvat valitut. Olivier oli niitä. Aivan kuin eräs misantrooppi sanoi: "hän näytti olevan mielissään, että häntä kohdeltiin pahoin. Ei ole etua onnettomana olemisesta: tekee itsensä inhotuksi."

Olivier ei voinut puhua tunteitaan kenellekään, ei edes läheisimmille. Hän huomasi, että sellainen kiusasi muita. Yksinpä hänen rakkaan ystävänsäkin teki tuo itsepintainen ja häiritsevä tuska kärsimättömäksi. Christophe tunsi olevansa liian kömpelö sitä korjatakseen. Mutta totta puhuen tämä mies, jonka sydän oli jalo ja joka oli itsekin runsaasti kokenut kärsimyksiä, ei jaksanut omistaa ystävänsä tuskaa. Niin vajavainen on ihminen. Vaikka hän olisi hyvä, sääliväinen, kärsivällinen, kestänyt tuhannet kuoleman tuskat: hän ei tunne toisen kipua, jos toisella on hammastauti. Ja jos tautia jatkuu, niin on hän miltei valmis luuloon, että sairas voihkii liikaa. Miten paljon vaikeampaa onkaan ymmärtää silloin kuin kipu on aivan näkymättömissä, painunut sielun syvyyksiin! Ihmisestä, jolla ei sitä ole, on hermostuttavaa, että hänen lähimäisensä on niin huonolla tuulella tunteen vuoksi, joka ei liikuta toista laisinkaan. Ja sitäpaitsi virkkaa hän omaatuntoaan rauhoittaakseen:

— Ja minkä minä sille voin? Eihän siinä puhuminen auta.

Ei puhuminen tosiaankaan. Kärsivälle ei voi tehdä hyvää muuten kuin rakastamalla häntä, rakastamalla alkeellisen sokeasti, koettamatta vakuutella hänelle, ettei hän ole sairas, koettamatta häntä parannella, ainoastaan rakastaen ja säälien häntä. Rakkaus on ainoa lääke rakkauden haavoihin. Mutta rakkaus ei ole edes niissäkään loppumatonta, joilla sitä on eniten; heillä ei riitä sitä kuin rajoitettu varasto. Kun ystävykset ovat sanoneet tai kirjoittaneet toisilleen kaikki, mitä hellää ovat keksineet, kun he mielestään ovat täyttäneet velvollisuutensa, vetäytyvät he järkevästi syrjään, kaikkoavat sairaan ympäriltä niinkuin rikollisen. Ja koska he salaisesti kuitenkin häpeävät sitä, että auttavat toista niin vähän, niin alkavat he auttaa häntä yhä vähemmän; he koettavat saada sairaan unohtamaan heidät, ja he koettavat itse unohtaa. Ja jos onneton yhä häiritsee heitä, jos hänen valituksensa kaiku tunkeutuu aivan heidän pakopaikkaansa, niin he moittivat ankarasti tuota ryhditöntä miestä, joka ei kestä koettelemustaan paremmin. Olkaamme varmat, että jos hän sortuu taakkansa alle, niin löytyy ihmisten vilpittömässä säälissäkin seuraava halventava sala-ajatus:

— Tuo raukka! Luulin häntä paremmaksikin.

Miten sanomattoman hyvää saattaa sellaisen yleisen itsekkyyden keskellä tehdä pieninkin hellä sana, hienotuntoisuuden osoitus, katse, joka säälii ja rakastaa! Silloin huomaa ihminen hyvyyden arvon. Ja miten köyhää kaikki muu maailmassa on sen rinnalla!… Juuri hyvyyden vuoksi tuli m:me Arnaud Olivier Jeanninille nyt läheisemmäksi kuin kukaan muu, yksinpä Christophekin, joka oli surevalle niin rakas. Ja kuitenkin pakotti Christophe itsensä aivan kiitettävään kärsivällisyyteen; hän salasi rakkaudessaan ystävältään, mitä hän hänestä ajatteli. Mutta Olivier, jonka selvää katsetta kärsimys yhä vain teroitti, huomasi kyllä Christophen taistelun itseään vastaan ja että hänen surunsa oli Christophelle taakaksi. Se riitti vuorostaan loitontamaan hänet ystävästä ja tuomaan halun huudahtaa hänelle:

— Mene pois!

Tällä tavoin vieroittaa onnettomuus usein toisiaan rakastavat sydämet. Niinkuin viljanviskaaja, joka eroittaa akanat ja jyvät, lajittelee se toiseen kekoon sen, mikä tahtoo kuolla, ja toiseen, mikä tahtoo elää. Elämän hirvittävä laki, rakkauttakin väkevämpi! Äiti, joka näkee poikansa kuolevan, ystävä, joka tietää ystävänsä hukkuvan, — elleivät he voi heitä pelastaa, pelastavat he itsensä siitä huolimatta, eivät kuole heidän kanssaan. Ja kuitenkin he rakastavat heitä tuhannenkin kertaa enemmän kuin omaa henkeään…