Syvästä rakkaudestaan huolimatta oli Christophen joskus pakko vieroa ystäväänsä. Hän oli liian voimakas, hän voi liian hyvin, häntä tukehdutti elää sellaisen ilmattoman tuskan keskellä. Kuinka hän häpesi itseään! Hän kärsi kuolemantuskaa, kun ei voinut tehdä ystävänsä puolesta mitään; ja kun hänen piti saada kostaa vaivansa jollekulle, niin purki hän vihaansa Jacquelineen. Vaikka m:me Arnaud oli puhunut hänelle niin selvänäköisiä sanoja, tuomitsi Christophe yhä Jacquelinea ankarasti, niinkuin ainakin nuori, kokonainen ja kiihkeä luonne, joka ei ole vielä tarpeeksi kokenut elämää, joten hän on armoton sen heikkouksia kohtaan.

Christophe kävi katsomassa Cécile-ystävätärtään ja lasta, joka oli Cécilen hoitoon uskottu. Se virkisti hänen sieluaan. Cécilen oli tämä lainaäitiys aivan muuttanut; hän näytti nyt suorastaan nuorelta, onnelliselta, jalostuneelta, tunteiltaan herkistyneeltä. Jacquelinen karkaaminen ei suinkaan ollut herättänyt hänessä minkäänmoisia odottamattomia onnen toiveita. Hän tunsi, että Jacquelinen muisto veisi Olivierin hänestä vielä kauemmaksi kuin jos Jacqueline olisi ollut läsnä. Sitäpaitsi oli tuo hänen aivonsa hämmentänyt tunteiden puuska mennyt hänessä jo ohitse: se oli ollut kriisiä, jota myöskin Jacquelinen hairahdus sitten oli parantanut. Cécile saavutti pian jälleen tavallisen rauhansa, eikä hän enää oikein ymmärtänyt, kuinka hän oli sen menettänyt. Hänen parhain kaipuunsa saada rakastaa löysi nyt tyydytyksensä rakkaudessa lasta kohtaan. Naisen ihmeellisen kuvitteluvoiman — intuitsionin — avulla sai hän tuossa pikku olennossa itselleen myöskin rakastamansa miehen; ja siinä oli Olivier hänellä heikkona, kokonaan hänen vallassaan, aivan hänen omanaan; ja hänen oli lupa rakastaa häntä, rakastaa intohimoisesti, yhtä puhtaalla sydämellä kuin tuo viaton lapsi ja hänen kirkkaat, siniset, valosta kosteat silmänsä… Ei silti, ettei tähän hänen hellyyteensä olisi sekautunut alakuloista suruakin. Ah, toisen lapsi ei ole kuitenkaan aivan samaa kuin jos se olisi omaa vertamme!… Mutta hyvä näinkin.

Christophe katseli nyt Cécilea aivan uusin silmin. Hän muisti seuraavat
Françoise Oudonin ironiset sanat:

— Mistä se johtuu, että sinä ja Filomela, jotka sopisitte niin hyvin pariksi, ette rakasta toisianne?

Mutta Françoise tiesi siihen syyn, joskaan ei Christophe itse: kun ihminen kerran on Christophe, on harvinaista, että hän rakastaa olentoa, joka voisi tehdä hänelle hyvää: mieluummin rakastaa hän sellaista, joka saattaa tehdä hänelle pahaa. Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa; luonto etsii hävitystään, se pyrkii intensiviseen elämään, joka polttaa itsensä, eikä järkevään ja itseään säästävään. Ja tämä luonnon säädös onkin hyvä sellaiseen ihmiseen nähden kuin Christophe, jonka tarkoitus ei ole elää mahdollisimman kauan, vaan mahdollisimman voimakkaasti.

Christophe, joka ei kuitenkaan ollut niin selvänäköinen kuin Françoise, ajatteli puolestaan, että rakkaus on sokea ja epäinhimillinen voima. Se vie yhteen sellaiset, jotka eivät voi toisiaan kärsiä Se kieltää toisiltaan ne, jotka ovat samaa lajia. Sen antama elämäninto on vähäistä kaikkeen siihen verrattuna, mitä se hävittää. Onnessa vie se ihmiseltä tahdon. Onnettomuudessa murtaa se ihmisen. Mitä hyvää se tekee koskaan?

Ja samalla kun hän näin rakkautta parjasi, näki hän sen ironisen ja hellän hymyn, ja se hymy sanoi hänelle:

— Kiittämätön!

Christophe ei voinut olla menemättä vielä eräihin Itävallan lähetystön illanviettoihin. Filomela lauloi siellä Schubertin, Hugo Wolfin ja Christophen Liedejä. Hän oli onnellinen omasta ja ystävänsä menestyksestä, ystävän, jota nyt valiojoukko ihaili. Suurenkin yleisön keskuudessa saavutti Christophen nimi päiväpäivältä yhä enemmän arvoa; Lévy-Coeurin tapaisilla ei ollut enää oikeutta tekeytyä siitä tietämättömäksi. Hänen sävellyksiään soitettiin konserteissa; Opéra-Comique oli ottanut esittääkseen erään hänen kappaleensa. Näkymättömät suosijat pitivät hänestä huolta. Se salaperäinen ystävä, joka oli jo monta kertaa häntä auttanut, edisti yhä vielä hänen pyrkimyksiään. Monesti oli Christophe tuntenut tuon ystävällisen käden avun yrityksissään: joku piti häntä koko ajan silmällä, ja pysyi itse huolellisesti salassa. Christophe oli koettanut saada selville, kuka se oli; mutta auttaja oli kai närkästynyt siitä, ettei Christophe ollut aikaisemmin koettanut ottaa hänestä selvää, ja nyt hän pysyttelihe saavuttamattomissa. Sitäpaitsi oli Christophella paljon muuta muisteltavaa: Olivier oli hänen hoidettavanaan ja Françoise ajatuksissaan; juuri tänä aamuna oli hän lukenut eräästä lehdestä, että Françoise oli sairastunut San Fransiscossa vaaralliseen tautiin: Christophe kuvitteli, kuinka Françoise makasi yksin siellä vieraan maan kaupungissa, jossakin hotellin huoneessa, kieltäytyen ottamasta vastaan ketään, kirjoittamasta ystävilleen, purren hammasta ja odottaen yksinään kuolemaa.

Näissä tuskallisissa mietteissään vältti hän iltakutsujen ylhäistä seuraa; hän oli mennyt yksin pienempään sivusaliin. Hän seisoi selkä seinää vasten, eräässä sopukassa, joka oli puolittain varjossa vihreäin kasvien ja kukkien takana, ja kuunteli, kuinka Filomelan eleginen ja lämmin ääni lauloi Schubertin Lehmusta; ja sävelten siivet nostivat muistojen koko alakuloisuuden hänen sieluunsa. Vastapäätä häntä toisella seinällä oli suuri kuvastin, joka heijasti viereisen ison salin kirkkaita valoja. Hän ei sitä nähnyt: hän katseli omaan itseensä; ja hänen silmiään hämärsi kyynelten sumu… Yhtäkkiä alkoi hänen ruumiinsa vavista, aivan kuin tuo Schubertin vanha värisevä puu, ilman mitään syytä. Hän seisoi jonkun sekunnin sillä tavoin, kalman kalpeana, liikkumatta. Sitten haihtui hämy hänen silmistään, ja hän näki edessään kuvastimessa tuon "ystävän", joka katseli häntä sieltä… Ystävän: ystävättären. Kuka hän oli? Christophe ei tiennyt muuta kuin että ystävä hän oli ja että hän tunsi hänet juuri siksi ystäväksi; ja nojaten selkäänsä seinään ja katsellen häntä silmästä silmään Christophe vapisi yhä. Ystävätär hymyili. Christophe ei nähnyt, minkä muotoiset hänen kasvonsa tai vartalonsa olivat, ei hänen silmiensä väriä, ei sitäkään, oliko hän kookas vai pieni ja minkälaisessa puvussa. Ainoastaan yhden seikan hän näki: hänen säälivän hymynsä jumalaisen hyvyyden.