Ja se hymy herätti yhtäkkiä Christophen mielessä erään jo unohtuneen muiston hänen aikaisemman lapsuutensa ajoilta… Hän oli silloin ollut kuuden, seitsemän vuoden ikäinen; hän oli koulussa, oli onneton, vanhemmat ja vahvemmat toverit olivat häntä nöyryyttäneet ja lyöneet, kaikki olivat he pilkanneet häntä, ja opettaja oli rangaissut häntä syyttömästi; Christophe oli painautunut erääseen nurkkaan, yksinään, sillaikaa kuin toiset leikkivät, ja hän itki itsekseen hiljaa. Muuan pieni ja alakuloinen tyttö, joka ei ollut leikkinyt toisten kanssa, — (Christophe näki hänet ilmi-elävästi tällä hetkellä, vaikkei ollut ajatellut häntä siitämoisin: tyttö oli lyhytkasvuinen, hänen päänsä oli iso, tukka ja kulmakarvat valkeat kuin pellava, silmät hyvin vaaleasti siniset, posket leveät ja kalvakat, huulet paksut, kasvot pulleahkot, ja hänen pikku kätensä punaiset); — tyttö oli tullut Christophen luo, pysähtynyt siihen peukalo suussa ja katsonut, kun Christophe itki; sitten oli hän pistänyt pikku kätensä Christophen päälaelle ja sanonut hänelle arastellen, nopeasti, hymyillen säälivästi: juuri kuin tämäkin ystävä:
— Älä itke, älä itke!…
Silloin ei Christophe enää jaksanut pidättää tuskaansa, hän oli alkanut ääneensä nyyhkiä, ja painanut kasvonsa tuon pikku tytön esiliinaan, lapsukaisen, joka hoki yhä vapisevalla ja hellällä äänellä:
— Älä itke.
Tuo tyttö oli kuollut joku aika sen jälkeen, ainoastaan muutamia viikkoja myöhemmin, mikäli Christophe muisti; kun hän lohdutteli Christophea, oli kai kuolema jo hänen lähellään… Miksi ajatteli Christophe nyt juuri häntä? Mitään yhteyttä ei ollut tuon unohdetun pikku vainajan, loiton saksalaisen kaupungin vähäpätöisen rahvaantytön, ja sen nuoren ylimysnaisen välillä, joka katseli häntä tällä kertaa. Mutta kaikkeudessa ei ole muuta kuin yksi sielu; ja vaikka maailman miljoonat olennot näyttävät keskenään erilaisilta, aivan kuin taivaan kappaleet, jotka ilmoissa kiertävät, niin saman ajatuksen tai rakkauden säde se hohtaa kaikissa sydämissä, joita jo sadatkin vuodet erottavat toisistaan. Christophe näki nyt saman valon välkähdyksen, jonka hän oli aikoinaan nähnyt tuon pienen lohduttajansa kelmeillä huulilla…
Tätä kesti vain lyhyen tuokion. Parvi hienoa väkeä tukki oven ja peitti Christophelta näön toiseen saliin. Christophe vetäytyi nopeasti varjoon, pois peilin kohdalta; hän pelkäsi, että hänen järkkynyt mielentilansa huomattaisiin. Mutta kun hän sitten hiukan tyyntyi, tahtoi hän nähdä tuon ystävättärensä uudestaan. Hän oli levoton, ettei vain ystävätär olisi poistunut illanvietosta. Hän meni suureen saliin. Ja keskeltä ihmisparvea Christophe löysikin hänet kohta, vaikkei etsitty näyttänytkään nyt enää samanlaiselta kuin äsken kuvastimesta. Nyt sai Christophe katsella häntä profiilista; hän istui keskellä vallasnaisten hienoa joukkoa; kyynärpää nojatuolin reunaa vasten, vartalo hiukan kumarassa, pää käden varassa hän seurasi toisten pakinoita älykäs ja hajamielinen hymy huulillaan; hänen kasvonsa olivat kuin nuoren pyhän Johanneksen, joka Rafaelin Väittelyssä kuuntelee ja katselee toisia, silmät puoliummessa, hymyillen omille ajatuksilleen…
Silloin nosti ystävätär päätänsä ja näki Christophen, eikä kummastunut laisinkaan. Ja Christophe huomasi, että ystävättären hymy oli tarkoitettu hänelle. Christophe kumarsi naiselle liikutettuna ja lähestyi häntä.
— Ettekö tunne minua? kysyi ystävätär.
Silloin Christophe yhtäkkiä hänet tunsikin:
— Grazia… sanoi hän. [Katso Jean-Christophe Parisissa I,
Markkinatori.]