Samassa sattui lähettilään rouva menemään ohitse ja hän lausui ilonsa, että tämä kauan toivottu kohtaaminen oli viimeinkin tapahtunut. Ja hän esitteli Christophelle "kreivitär Berényn". Mutta Christophe oli niin liikutettu, ettei hän mitään kuullut, ei edes tuota muukalaista nimeä. Esitetty oli hänelle yhä vain hänen pikku Graziansa.

Grazia oli kaksikolmatta-vuotias. Hän oli vuosi sitten mennyt naimisiin erään Itävallan lähetystön nuoren attachén kanssa, joka oli kuulua aatelissukua, erään keisarillisen pääministerin omainen, keikari, elostelija, hieno mies, ennen aikojaan kulunut; Grazia oli rakastunut häneen todellisesti ja rakasti häntä yhä, vaikkakin tuomitsi hänen elämäänsä. Hänen vanha isänsä oli kuollut. Mies oli nimitetty Itävallan lähetystöön Parisissa. Kreivi Berényn tuttavuussuhteitten nojalla ja omalla viehätyksellään ja kirkkaalla älyllään oli tuosta kainosta tytöstä, joka ennen oli ollut ylen arka, pian tullut parisilaisen hienoston huomatuimpia naisia, itse siihen asemaan millään tavoin pyrkimättä, mutta helposti kotiutuen siihen. Sellainen mahti on naisen nuoruus ja kauneus, ja viehättävyys, sekä tieto, että hän voi viehättää. Ja yhtä suuri mahti sekin, että hänellä on rauhallinen sydän, mitä tervein ja kuulain, niinkuin Grazialla, joka sen vuoksi löysi onnensa täydellisessä kaipuunsa ja sallimuksen sopusoinnussa. Kaunis elämän kukka oli auennut; mutta Grazia ei ollut laisinkaan kadottanut latinalaisen sielunsa rauhallista musiikkia, jonka soinnut Italian valo ja mahtava rauha olivat virittäneet. Hän oli luonnollisesti saavuttanut sievoisen vaikutusvallan Parisin hienoston keskuudessa: hän ei sitä kummastellut, ja osasi käyttää sitä älykkäästi taiteellisten ja hyväntekeväisten pyrkimysten tueksi, jos häneen niissä asioissa turvattiin; alotteidensa virallisen suojeluksen jätti hän muiden huoleksi: sillä vaikka hän osasikin esiintyä arvonsa mukaisesti, oli hän säilyttänyt itsessään lapsuudesta asti, joka oli ollut hieman kesytöntä siellä yksinäisessä huvilassa maaseudulla, salaisen riippumattomuuden halun, niin että maailma kyllästytti häntä samalla kuin se häntä huvitti; mutta tuon kyllästymisensä kätki hän hienosti todellisesta hyväsydämyydestä johtuvan rakastettavan hymyn alle.

Grazia ei ollut unhottanut suurta ystäväänsä Christophea. Sitä lasta, jota poltti salaa viaton rakkaus, ei tosin enää ollut olemassa. Nykyinen Grazia oli sangen järkevä, eikä suinkaan romantinen nainen. Hän ajatteli lempeän ivallisesti entistä lapsellisen liioittelevaa hellyyttään. Mutta kuitenkin oli hän aina liikutettu, kun sitä muisteli. Christophen kuva oli yhtynyt hänen elämänsä puhtaimpiin hetkiin. Aina, kun hän kuuli hänen nimensä, tunsi hän mielihyvää. Ja hän nautti jokaisesta hänen menestyksestään, niinkuin osuus siitä olisi tullut hänellekin: sillä hän oli aavistanut, että Christophe kerran menestyisi. Parisiin jouduttuaan koetti hän tavata Christophea. Hän kutsutti hänet vieraakseen ja pisti kutsukirjeeseen entisen tyttönimensäkin. Christophe ei ollut sitä pikkuseikkaa huomannut, ja hän oli heittänyt kirjeen paperikoriin vastaamatta siihen. Grazia ei ollut loukkaantunut siitä. Hän piti sitten yhä enemmän Christophen tietämättä silmällä hänen töitään ja hieman hänen elämäänsäkin. Grazian ystävällinen käsi auttoi Christophea siinäkin sodassa, jonka sanomalehdet äskettäin olivat alkaneet häntä vastaan. Puhtaalla Grazialla ei tosin luonnollisestikaan ollut mitään tekemistä sanomalehtimiesten maailmassa, mutta kun kysymykseen tuli auttaa ystävää, niin pystyi hän häijyn ovelasti lumoamaan sellaisiakin herroja, joista hän saattoi kaikkein vähimmän pitää. Hän kutsui taloonsa vieraaksi koiralauman pahimpana haukkujana olevan lehden päätoimittajan; ja aivan helposti väänsi hän pyörälle hänen päänsä; hän osasi mairia miehen itserakkautta; hän petti hänet niin taitavasti, miehen aavistamatta laisinkaan asian ydintä, ettei hänen sitten tarvinnut muuta kuin muka ohimennen lausua kummastelevansa ja halveksivansa noita hyökkäyksiä, joiden uhriksi Christophe oli joutunut: se riitti lopettamaan ajojahdin heti kohta. Päätoimittaja jätti seuraavana päivänä julkaisematta jo valmiin hävyttömän artikkelin, ja kun tuon kronikan tekijä kysyi syytä tähän kirjoituksensa hylkäämiseen, niin hän haukkui hänet. Vieläpä teki hän enemmänkin: hän antoi käskyn eräälle kaikkitaitavalle pikentilleen tekaista kahden viikon kuluessa Christophesta ylistävän artikkelin; se tekaistiin, ja se oli niin ihaileva ja typerä kuin toivottiinkin. Grazia keksi myöskin sen aatteen, että järjesti lähetystössä ystävänsä sävellysten esityksiä, ja kun hän tiesi, että Cécile piti huolta Christophesta, auttoi hän Cécileakin tunnetuksi. Sitten ryhtyi hän suhteittensa avulla, joita hänellä oli saksalaisten diplomaattien maailmassa, hiljalleen, tyynesti ja taitavasti herättämään valtiomahdin mielenkiintoa Saksasta maanpakoon ajettua Christophea kohtaan, ja lopuksi koetti hän saada aikaan sellaista käännettä mielipiteissä, että keisarilta tulisi määräys, joka avaisi suurelle isänmaansa kunnioittamalle taiteilijalle tuon isänmaan portit. Ja vaikka nykyjään oli liian varhaista toivoa näin suurta armonosoitusta, onnistui Grazian kuitenkin hankkia edes lupaus, että katsottaisiin läpi sormien, jos Christophe pistäytyisi muutamaksi päiväksi synnyinkaupunkiinsa.

Ja nyt oli Christophe, joka oli pitkät ajat tuntenut tämän näkymättömän ystävän läheisyyden, vaikkei ollut saanut tietää, kuka hän oli, tavannut hänet siinä nuoressa pyhän Johanneksen kaltaisessa naisessa, joka hänelle hymyili kuvastimesta.

He puhelevat keskenään menneistä ajoista. Mitä he toisilleen sanoivat, ei Christophe tiennyt. Sen ihmisen puhetta, jota rakastaa, ei kuule enempää kuin näkeekään häntä. Ainoastaan rakastaa. Ja kun syvimmin rakastaa, ei edes ajattele, että rakastaa häntä. Christophen päähänkään ei se ajatus pälkähtänyt. Grazia oli tuossa: siinä kyllin. Muuta mitään ei ollut olemassa…

Grazian puhelu keskeytyi. Muuan nuori, sangen kookas ja kaunis mies, — elegantti, parta tarkoin pois ajettu, pää puolittain kalju, ilmeeltään ikävystyneen ja halveksivan näköinen, — katseli Christophea monoklinsa läpi, ja kumarsi nyt itsetietoisen kohteliaasti hänelle:

— Mieheni, esitteli Grazia.

Salin humu alkoi kuulua jälleen. Sisällinen valo sammui Christophesta. Hän aivan kuin jäykistyi, vaikeni, kumarsi tuolle herralle vastaukseksi, ja vetäytyi kohta pois.

Miten koomillisia ovatkaan taiteilijasielujen rajut vaatimukset ja ne lapselliset lait, jotka hallitsevat heidän tunne-elämäänsä! Tuskin oli Christophe jälleen löytänyt tämän ystävättärensä, josta hän ei ollut laisinkaan välittänyt siihen aikaan jolloin Grazia häntä rakasti, ja jota hän ei ollut muistanutkaan vuosikausiin, niin heti tuntui hänestä, että Grazia oli hänen, oli hänen omaisuuttaan; se, että toinen oli hänet ottanut, oli hänestä ikäänkuin varkautta: Grazilla itselläänkään ei ollut muka oikeutta antaa itseään toiselle. Christophe ei liioin pohtinut, mitä hänen tunteensa oikeastaan oli. Mutta hänen luova demoninsa piti hänen puolestaan siitä asiasta huolen, ja synnytti seuraavina päivinä eräitä hänen kauneimpia kärsiviä rakkaudenlaulujaan.

Melkoisen pitkään aikaan ei hän mennyt Graziaa katsomaan. Hänen oma surunsa ja Olivierin sairaus lamasivat kovin häntä. Viimein päätti hän eräänä päivänä, kun löysi Grazian antaman osoitteen, lähteä hänen luokseen vieraisille.