Christophe katseli Cécilea, jonka vankat kasvot ja leveämuotoiset silmät säteilivät äidillisyyden vaiston loistetta, — äidillisemmin kuin jos hän olisi ollut äiti. Ja Christophe katseli toisen läsnäolevan ystävättärensä lempeitä, väsyneitä kasvoja.
Rouva Arnaud oli hänelle kuin liikuttava kirja: Christophe näki edessään tuon aviovaimon elämän salatun onnen ja sen kärsimykset, elämän, joka saattaa joskus, vaikkei sitä aavisteta, olla yhtä rikas suruista ja iloista kuin Julian tai Isolden rakkaus. Mutta uskonnollisesti suuremmalla tavalla…
Socia rei humanae atque divinae…
Ja Christophe ajatteli, että niinkuin ei usko tai uskomattomuus, niin eivät myöskään lapset tai lapsettomuus ole naimisiin menneiden tai menemättömien onni tai onnettomuus. Onni on sielun sulotuoksu, harmonia, joka soi sydämen syvyydestä. Ja sielun kauneimpien sävelten nimi on: hyvyys.
Olivier tuli huoneeseen. Hänen liikkeensä olivat rauhalliset; häntä kirkasti nyt aivan uusi tyyneys. Hän hymyili lapselle, puristi Cécilen ja rouva Arnaud'n kättä ja alkoi levollisesti jutella. Toiset katselivat häntä hellän hämmästyneinä. Hän ei ollut enää entinen mies. Siinä yksinäisyydessä, johon hän oli suruineen sulkeutunut, niinkuin lehtimato kutomaansa koteloon, oli hänen kovalla työllä onnistunut riisua yltään surunsa, aivan kuin toukka lähtee kotelosta. Myöhemmin kerromme, kuinka hän nyt oli luullut löytäneensä hyvän asian, jolle hän voi uhrata elämänsä, koska sillä ei hänelle ollut muuta arvoa kuin uhrautumisen; ja inhimillisten tunteiden lakia seuraten oli hänenkin sielunsa lämminnyt kohta sinä päivänä, jolloin hän oli päättänyt kieltää itsensä elämältä. Nyt katselivat ystävät häntä. He eivät tienneet, mitä hänelle oli tapahtunut, eivätkä uskaltaneet häneltä sitä kysyä; mutta he tunsivat, että hän oli vapautunut, ja ettei hänessä enää ollut surua, ei katkeruutta, ei minkään asian vuoksi eikä ketään vastaan.
Christophe nousi paikaltaan, meni pianon ääreen, ja sanoi ystävälleen:
— Tahdotko, niin laulan sinulle erään Brahmsin laulun?
— Brahmsinko? kysyi Olivier. Soitatko sinä nyt verivihollisesi lauluja?
— Nyt on pyhäinmiesten päivä, vastasi Christophe; anteeksiannon päivä kaikille.
Hän lauloi hiljaisella äänellä, jottei olisi herättänyt lasta, muutaman säkeen erästä tuon schwabilaisen suosittua laulua: