— Minä ajattelen aina teitä, sanoi Grazia.
— Oh, minä en voi edes teitä ajatellakaan, vastasi Christophe. Minähän en tiedä mitään teidän elämästänne.
Grazia kuvaili rauhallisesti ja muutamin sanoin hänelle jokapäiväistä elämäänsä, ja miten hänen päivänsä kuluivat. Hän puhui itsestään ja miehestään, ystävällisesti ja kauniisti hymyillen.
— Ah, sanoi Christophe mustasukkaisesti, te rakastatte häntä?
— Rakastan, vastasi Grazia. Christophe nousi paikaltaan.
— Hyvästi.
Grazia nousi samoin. Silloin vasta Christophe huomasi, että hän oli raskaana. Ja hän tunsi sydämessään sietämättömän vastenmielisyyden, hellyyden, mustasukkaisuuden ja syvän säälin tunteen. Grazia saattoi häntä pikkusalin ovelle. Siinä Christophe kääntyi, otti häntä käsistä, kumartui ja suuteli niitä pitkään. Grazia ei liikahtanutkaan, seisoi luomet puolittain ummessa. Viimein Christophe suoristihe ja meni Graziaan katsomatta nopeasti ulos.
… E chi allora m'avesse demandato
dicosa alcuna, la mia risponsione
sarebbe stata solamente AMORE
con viso vestito d'umilta…
Pyhäinmiesten päivänä. Ulkona harmaa valo ja kylmä tuuli. Christophe oli Cécilen luona. Cécile istui lapsen kehdon ääressä, jonka puoleen kumartuneena m:me Arnaud seisoi; hän oli tullut ohimennen siellä käymään. Christophe unelmoi. Hän tunsi jääneensä osattomaksi onnesta; mutta hän ei tahtonutkaan valittaa: hän tiesi, että onni oli kuitenkin olemassa… Aurinko, minun ei tarvitse sinua nähdä rakastaakseni sinua! Pitkinä talvipäivinä, jolloin värisen pimeässä, on sydämeni sinua täynnä; rakkauteni minua lämmittää: tiedän, että sinä olet siellä…?
Myöskin Cécile unelmoi. Hän katseli lasta, ja viimein hän aivan luuli, että se oli hänen omansa. Oi unelmien siunattua voimaa, elämän kaikkiluovaa mielikuvitusta! Elämä… Mitä on elämä? Se ei ole sitä, jona kylmä järki ja silmämme sen näkevät. Elämä on se, mitä me unelmoimme. Rakkaus on elämän mitta.