Olen kirjoittanut katoamaisillaan olevan sukupolven tragedian. Olen koettanut olla salaamatta sen paheita ja hyveitä, sen ahdistavaa raskasmielisyyttä, sen kaaosmaista ylpeyttä, sen sankarillisia ponnistuksia ja syvää väsymystä elämäntehtävän yli-inhimillisen taakan alla: tehtävän, jona oli luoda kokonainen uusi maailma, uusi moraali, estetiikka, uskonto, uusi ihmisyys. — Olen kuvannut, millaisia me olimme.
Nykypäivien ihmiset, te nuoret miehet vuorostanne! Tehkää meistä jalkojenne astinlauta, ja rientäkää eteenpäin. Olkaa suurempia ja onnellisempia kuin me.
Minä puolestani heitän hyvästit entiselle olemukselleni; minä riisun sen yltäni kuin tyhjän kotelon. Elämä on sarja kuolemista ja ylösnousemista. Kuolkaamme, Christophe, uudestisyntyäksemme.
Romain Rolland.
Lokakuulla 1912.
Du holde Kunst, in wie viel grauen Stunden.
Elämä kulkee kulkuaan. Ruumis ja sielu katoavat kuin virran aallot. Vuosien luku piirtyy vanhenevan puun runkoon. Kokonaiset maailmat muotoja kuluvat ja uudistuvat. Sinä yksinäsi et häviä, kuolematon musiikki. Sinä olet sisämeri. Sinä olet syvin sielu. Kirkkaissa silmäterissäsi kuvastelevat elämän tylyt kasvot. Kaukana ja erillään sinusta rientävät pois päivät kuumeisella kiihkolla, rientävät kuin pilvilaumat, polttavat tai kylmänviiltävät päivät, joita levottomuus ajaa ja jotka kestävät tuskin tuokion. Sinä yksinäsi et horju. Sinä olet maailman ulkopuolella. Sinä elät omassa maailmassasi. Sinulla ovat omat aurinkosi, lakisi, luoteesi ja vuoksesi. Sinä olet tähtien rauha, tähtien, jotka piirtävät öisiin avaruuksiin välkkyvän vakonsa, — hopeisilla auroilla, joita näkymättömän kyntäjän varma käsi ohjaa.
Musiikki, kirkas musiikki, kuinka sinun kuutamoinen valosi on maailman auringon raakojen säteiden väsyttämille silmille lempeä! Sielu, joka on elämänsä elänyt ja lähtenyt yhteisen lammikon luota, minkä vettä ihmiset sotkevat jaloillaan, kun tulevat siitä juomaan, painautuu rintojasi vasten ja imee niistä unelmien raikasta mehua. Musiikki, neitsyt-äiti, joka kannat tahrattomassa ruumiissasi kaikki intohimot, sinä, jonka silmiin sisältyvät hyvä ja paha, noihin ruovon värisiin silmiisi, kalpeasti vihertäviin kuin alppien jäätiköiltä juoksevat vedet, sinä olet ulkopuolella pahan, olet yläpuolella hyvän; ken sinuun turvautuu, elää poissa vuosisatojen piiristä; lukemattomat päivät ovat yksi ainoa päivä; ja kuolemalta, joka kaiken kalvaa, murtuvat hampaat.
Oi musiikki, joka viihdytät lepoon tuskantäyttä sieluani, musiikki, joka olet tehnyt minusta lujan, tyynen ja riemuitsevan, — sinä, rakkauteni ja onneni, — suutelen puhdasta suutasi, kätken kasvoni hunajalta tuoksuvaan tukkaasi, painan polttavat silmäluomeni suloisiin käsiisi. Me olemme vaiti, silmämme ovat suljetut, ja kuitenkin näen sinun silmiesi katoamattoman valon ja mykkäin huultesi jumalaisen hymyn; ja leväten sydäntäsi vasten kuuntelen iankaikkisen elämän suonentykytyksiä.