Christophe ei ajattele enää vuosien katoamista. Pisara pisaralta tyhjenee elämän malja. Mutta hänen elämänsä on muualla. Sillä ei ole enää historiaa. Sen historia on luotu työ. Lakkaamatta pulppuava musiikki täyttää sielun ja tekee sen tunteettomaksi ulkomaailman telmeelle.
Christophe on voittanut. Hänen nimensä on valloittanut paikkansa. Ikä kasvaa. Hänen tukassaan on valkeaa. Hän ei siitä välitä; hänen sydämensä on yhä nuori; hänen voimansa ei ole hervonnut, hän ei ole tinkinyt uskostaan. Hänen sielunsa on jälleen tyyni; mutta se tyyneys ei ole samaa kuin silloin, kun hän ei ollut vielä kulkenut Palavan Pensaan kautta. Hänen olemuksensa pohjalla ovat myrskyn jäljet ja tunto siitä, että pauhannut meri on näyttänyt hänelle syvyytensä. Christophe tietää, ettei kukaan saa kehua olevansa elämänsä herra muuta kuin taisteluja vallitsevan Jumalan luvalla. Hänen sielussaan on kaksi sielua. Toinen on ylätasanko, jolla tuulet vinkuvat ja pilvet kiitävät. Toinen on vielä ylempänä, luminen, auringon valossa kylpevä huippu. Siellä ei voi asua; mutta kun alhaalta tulevat usvat hyytävät, on tiedossa tie, joka johtaa aurinkoa kohti. Sumuisessa sielussaan ei Christophe ole yksin. Hän tuntee näkymättömän ystävättärensä, väkevän pyhän Cecilian läheisyyden, jumalattaren, jolla on tyynet, avarat ja taivaaseen katselevat silmät; ja hän vaikenee, — niinkuin apostoli Paavali Rafaelin taulussa, — ja uneksii miekkaansa nojaten, ei enää kiihdy, on jättänyt taisteluaikeet; hän uneksii ja muovaa untansa.
Christophe kirjoitti tänä elämänsä kautena varsinkin piano- ja kamarimusiikki-sävellyksiä. Sellaisissa on tilaisuus uskaltaa enemmän kuin muissa; niissä on vähemmin välittäjiä aatteesta toteuttamiseen: toteutumisella ei ole ollut aikaa heikontua matkalla. Frescobaldi, Couperin, Schubert ja Chopin ovat ilmaisumuotojensa ja tyylinsä rohkeuden puolesta olleet viisikymmentä vuotta orkesterin vallankumouksellisten edellä. Siitä kuulaasta massasta, jota Christophen vankat kädet vanuttivat, syntyi vielä aivan tuntemattomien harmoniain sikermiä, huimaavia sointusarjoja, joiden pohja-aihe oli niin kaukainen, että se tuskin oli sukuakaan nykyaikaiselle aistimukselle; ne valtasivat sielun suorastaan pyhällä noituudella. Mutta yleisö tarvitsee pitkät ajat ennenkuin se tottuu voittoihin, jotka suuri taiteilija on saavuttanut matkoilla valtamerensä pimeimpiin perukkoihin. Sangen harvat jaksoivat seurata Christophea hänen viimeisten sävellystensä uhkarohkeille retkille. Hänen maineensa perustui kokonaan hänen ensimäisiin teoksiinsa. Tietoisuus, ettei häntä ymmärretty, vaikka hänellä olikin menestys puolellaan, se tietoisuus, vastoinkäymisiäkin katkerampi, koska se ei hänestä ollut mitenkään autettavissa, oli lisännyt Christophessa sitä sairaloista taipumusta eristäytyä maailmasta, joka hänessä oli hänen ainoan ystävänsä kuoleman jälkeen kehittynyt.
Sillävälin olivat Saksan ovet auenneet hänelle. Ranskassa oli täydellisesti unohdettu tuo hänen traagillinen katukahakkansa. Hän sai vapaasti kuljeksia missä tahtoi. Mutta hän pelkäsi muistoja, joita hänellä oli Parisissa, Ja vaikka hän lähtikin muutamaksi kuukaudeksi Saksaankin, ja kävi siellä myöskin myöhemmin johtamassa sävellystensä esityksiä, ei hän asettunut sinne myötämöisin. Oli monenmoista, joka häntä siellä loukkasi. Se ei ollut erikoisesti Saksalle ominaista; sitä oli muuallakin. Mutta ihminen on vaativampi omaa maatansa kohtaan kuin vieraita ja kärsii sen heikkouksista eniten. Sitäpaitsi olikin Saksan hartioilla Europan suurin syntitaakka. Kun on voittaja, on myöskin vastuunalainen ja joutunut voittamilleen velkaa; on tehnyt sanattoman sopimuksen käydä niiden edellä, näyttää niillekin tietä. Voittava Ludvig XIV antoi Europalle ranskalaisen järjen loiston. Mitä valoa on Sedanin Saksa lahjoittanut maailmalle? Pistimien kiiltoa? Siivettömän aatteen, tarmokkaan työn, jossa ei ole ylevyyttä, häikäilemättömän realismin, jota ei puolusta sekään, että se on muka terveiden ihmisten katsomus; se on pannut voiman palvelemaan etujaan: Mars-jumala kauppamatkustajana. Neljäkymmentä vuotta oli Europa vavissut yössä ja pelossa. Aurinko oli pistetty voittajan piikkikypärän alle. Jos voitetuilla, jotka ovat liian heikkoja jaksaakseen nostaa pois kynttilän hattua, ei ole oikeutta saada muuta kuin sääliä, ja ehkä hiukkasen halveksumista, niin mitä ansaitsee sitten tuo piikkikypäräinen mies?
Joku aika sitten oli päivä alkanut sarastaa; valonvälkähdyksiä pääsi pilvien raoista. Koska Christophe oli ensimäisinä pujahtanut pois kypärin alta, näki hän myöskin ensimäisinä auringon; hän palasi aina mielellään maahan, jonka vieraana hän äskettäin oli pakosta ollut: Sveitsiin. Kuten niin monet muutkin silloiset vapaudenjanoiset henget oli hänkin nääntyä toisilleen vihamielisten kansojen keskellä ja etsi maankulmaa, missä voi hengittää ikäänkuin Europan yläpuolella. Goethen aikoina oli vapaiden paavien Rooma ollut se saari, jossa kokonainen ihmispolvi haki turvaa niinkuin linnut myrskyltä. Mikä nyt oli turvapaikka? Äsken mainitun saaren oli meri peittänyt. Sitä Roomaa ei ole enää olemassa. Linnut ovat "seitsemän kukkulan kaupungista" paenneet. — Alpit ovat niille vielä jäljellä. Siellä on yhä (kuinka pitkän aikaa vielä?) neljänkolmatta kantoonin saarelma ahnaan Europan sydämessä. Tosin se ei hohda "ikuisen kaupungin" runollisia kangastuksia; historia ei ole antanut jumalien ja sankarien henkeä siellä sieraimiimme tunkeutuvaan ilmaan; mutta kaikessa alastomuudessaan lepäävästä maasta nousee mahtava musiikki; vuorten viivoissa on sankariryhmiä; ja täällä tuntee olevansa alkeellisten voimien yhteydessä paremmin kuin muualla. Christophe ei palannut matkoiltaan sinne romantista huvia etsimään. Hänen ulkonaisen elämänsä piiriksi olisi riittänyt joku pieni puiden ympäröimä kenttä, pikku puro, avonainen taivas. Synnyinmaan tyynet kasvot olivat hänelle tuttavallisemmat kuin alppien Gigantomachia. Mutta hän ei voinut unohtaa menneisyyttään muualla kuin täällä: täällä oli hän löytänyt jälleen voimansa, täällä oli jumala ilmestynyt hänelle Palavassa Pensaassa. Aina tuli hän tänne vavisten kiitollisuudesta ja täyttyen uskolla. Hän ei ollut yksinään sellainen. Miten monet elämäntaistelijat, maailman murjomat ovat löytäneet tuosta maasta sen tarmon, joka on sallinut heidän ryhtyä jälleen taisteluun ja uskoa taisteluunsa!
Asettumalla Sveitsiin oli hän oppinut sitä tuntemaankin. Enimmät, jotka siellä matkustavat, eivät näe muuta kuin sen pintapuoliset viat: hotellit, jotka rumentavat ilkeänä spitaalina tuon vankan maan kauneimpia paikkoja, turistikaupungit, hirvittävät hyvinvointi-varastot, joista kaiken maailman rasvainen ylimystö tulee ostamaan terveyttään, mässäävät juhlapöydät, lihan, jota heitetään haaskaten kuoppiin elukoille, kasinomusiikin, jonka hälinä yhtyy karusellien soittoon, narrimaiset italialaiset, joiden inhoittava ulvonta saa kyllä rikkaat ja ikäväänsä nääntyvät pölkkypäät kylpemään taivaan autuudessa, kauppapuotien typerät tavarat: puiset karhut, chalet-nimiset paimentöllit, kaikenlaiset muut pikkuiset rojut, aina ja alituisesti samanlaisina, ilman yhtään uutta kekseliästä vivahdusta; ja siistit kirjakaupat, joista matkailijalla on tilaisuus ostaa hävyttömiä kirjoja. Niin, he näkevät pelkästään koko tuon moraalisen alhaisuuden, jossa tuhannet ihmiset siellä joka vuosi rypevät, ilottomasti tuhlaten miljooniaan laiskuudessaan, pystymättä löytämään itselleen sen parempia huvituksia kuin alhaisin rahvas, joka huvittelee sitäpaitsi rehevämmin.
Nämä turistit eivät tiedä mitään sen kansan elämästä, jonka vieraina he siellä vetelehtivät. He eivät aavistakaan, mitä moraalisia ja kansalaisvapautta turvaavia voimia sen kansan sieluun on vuosisatojen kuluessa karttunut, Calvinin ja Zwinglin tulta, joka kiiluu siellä vielä tuhan alta, sitä väkevää demokraattista henkeä, joka on aina oleva esimerkiksi napoleonilaiselle tasavallalle varsin outo. He eivät huomaa Sveitsin yhteiskuntajärjestelmän yksinkertaisuutta tai laajaa harrastusta sen yhteiskunnallisissa puuhissa; se yksinkertaisuus ja harrastus on sellaista, että Sveitsi, nuo Europan pienet Yhdysvallat, voisivat olla mallina Lännen kolmelle päärodulle, näytteenä tulevaisuuden Europasta. Vielä vähemmin he tietävät, minkälainen Daphne nukkuu piilossa tuon kovan kuoren sisässä: Böcklinin salamoiva ja hurja unelma, Hodlerin jäyhä heroismi, Gottfried Kellerin selkeät näyt ja reipas suoruus. He eivät aavista suurissa kansanjuhlissa yhä eläviä traditsioneja, eivät metsissä kuohuvaa keväistä mahlaa. Ja koko tämä nuori taide, joka milloin raapii kitalakea kuin metsäpäärynäpuiden karheakiviset hedelmät, milloin maistuu arkipäiväisen imelältä kuin mustat ja siniset mustikat, mutta jossa on ainakin maan makua, se on kaikki autodidaktien työtä, sellaisten, joita perinnäiskulttuuri ei erota yhtään heidän omasta kansastaan, sillä he lukevat kansansa kanssa samaa elämän kirjaa.
Christophea miellytti tuo maa, joka koettaa vähemmän esiintyä kuin todella olla; maa, jossa mitä uudenaikaisimman industrialismin pintakiilloituksen alta näkyy vielä eräitä kaikkein rauhoittavimpia merkkejä muinaisesta talonpoikaisesta ja porvarillisesta europalaiskulttuurista. Hän oli saanut siellä pari kolme hyvää ystävää, vakavia ja uskollisia miehiä, menneiden aikojen surulliseen muisteluun eristyneitä olentoja; he katselivat vanhan Sveitsin hidasta katoamista jollakin tavoin uskonnollis-fatalistisesti, kalvinilais-pessimistisesti: suurten harmaapäiden tavalla. Christophe ei nähnyt heitä usein. Hänen entiset haavansa olivat näennäisesti arpeen kasvaneet, mutta ne olivat liian syvät täydellisesti parantuakseen. Hän pelkäsi liittyä jälleen ihmisiin. Pelkäsi tarttua rakkauden tai tuskien rattaaseen. Siitäkin syystä viihtyi hän hyvin tässä maassa, jossa hänen oli helppo elää syrjässä, muukalaisena muukalaisten joukossa. Sitä paitsi hän pysyi harvoin juuri samalla paikkakunnalla; hän siirtyi tiheästi sinne tänne. Hän oli vanha muuttolintu, joka tarvitsi vaihtuvaa ilmaa ja jonka isänmaa oli ilmassa… "Mein Reich ist in der Luft…"
Oli kesäilta.
Christophe käveli vuoristossa, erään kylän yläpuolella olevalla rinteellä. Hän kulki hattu kädessä vuorelle mutkitellen nousevaa tietä. Eräällä kukkulalla teki tie melkein täyden käänteen, kahden mäen välissä, jotka sen sulkivat varjoonsa; tien kahden puolen kasvoi saksanpähkinäpuita ja kuusia. Paikka oli aivan eristetty. Kummallakin haaralla näytti tie katkeavan kesken, ikäänkuin jyrkänne olisi leikannut sen poikki. Ilmanranta siinti kaukaa, yläpuolella hohti valoisa taivas. Illan rauha laskeusi hiljalleen maahan, pisara pisaralta niinkuin pikku puro, joka soitteli sammalikossa.