"Tietysti on se usko kuvitelmaa ja hiukan naurettavaa. Mutta edistys ei käy koskaan sillä tavoin kuin toivotaan; ja siitä huolimatta toteutuu se aina, joskin toisenlaisia teitä. Nykyisten naisten ponnistus ei mene hukkaan. Se luo täydellisempiä naisia, inhimillisempiä kuin suurten vuosisatojen naiset olivat. He eivät ole enää elävistä maailmankysymyksistä välinpitämättömiä: seikka, mikä ennen muinoin oli suorastaan skandaali ja hirveä luonnottomuus; sillä eihän ole siedettävää, että nainen, olipa hän miten tarkka tahansa pitämään huolta kotivelvollisuuksistaan, luulee pääsevänsä vapaaksi velvollisuuksistaan nykyaikaisena yhteiskunnan kansalaisena. Heidän muinaiset kantaäitinsä, nuo Jeanne d'Arcin ja Catarina Sforzan aikalaiset, eivät ajatelleet niin matalasti. Nainen on niistä ajoista näivettynyt. Me olemme kieltäneet häneltä auringon ja ilman. Hän ottaa ne nyt meiltä väkivalloin takaisin. Ah, noita uljaita pikku yrittäjiä!… Tietysti monet näistä nykyjään taistelevista kuolevat tahi menevät pilalle. Tämä on murrosaikaa. Ponnistus on liian raju aikojen kuluessa veltostuneille voimille. Jos kasvi saa olla ylen kauan ilman vettä, polttaa sen ensimäinen sade. Mutta mitäpä sille voi! Se on aina kaiken edistyksen ehto. Jälkeentulevat auttaa tämä kärsiminen kukkimaan. Nämä nykyiset sotaiset pikku neitsyet, joista useatkaan eivät pääse naimisiin, ovat tulevaisuudessa hedelmällisempiä kuin kokonaiset sukupolvet ennen heitä eläneitä ja lapsia synnyttäneitä perheenäitejä: sillä näistä lähtee uuden klassillisen aikakauden naissuku, ja se on heidän uhrautumisensa ansiota.
"Tällaisia ahkeria mehiläisiä ei tarvitse toivoa löytävänsä serkkunne Coletten salongissa. Mikä into teille on tullut yllytellä minua tuon naisen luokse? Minun täytyi totella teitä; mutta ei ollut hyväksi, että käytitte valtaanne väärin. Minä torjuin kolme hänen vieraskutsuaan, jätin vastaamatta kahteen hänen kirjeeseensä. Hän tuli hätyyttämään minua eräässä orkesteriharjoituksessa — (koetettiin kuudetta sinfoniaani). — Näin hänen tulevan väliajalla sisään, nenä koholla, ilmaa haistellen, huudahtaen: 'Tämä tuntuu rakkaudelta. Ah, miten minä rakastan tällaista musiikkia!…'
"Hän on fyysillisesti muuttunut; ainoastaan hänen kissansilmänsä aukenevine silmäterineen ovat entiset ja samoin tuo fantastinen nenä, joka irvistelee ja vainuaa ilmaa. Mutta kasvot ovat levinneet, poskipäät vankentuneet, väri raikastunut ja virkistynyt. Urheilu on ne muuttanut. Sillä hän on antautunut sieluineen ruumiineen urheilemaan. Hänen miehensä on, kuten tiedätte, Automobiiliklubin ja Aeroklubin pomoja. Täällä ei järjestetä ilmailukilpailuja tai pikamatkoja joko maata tai vettä pitkin, joissa Stevens-Delestradet eivät olisi läsnä; he pitävät sellaista suorastaan velvollisuutenaan. He ovat aina liikkeellä ja maanteillä. Mistään muusta on mahdoton puhua. Heidän suustaan ei lähde muita sanoja kuin Racing, Rowing, Rugby, Derby. Aivan uusimuotista maailmanihmisten lajia! Pelléas-aika naisilta on mennyt. Sielu ei ole enää muodissa. Nuoret tytöt komeilevat punaisella, ahavoituneella hipiällä, ilmaretkillä ja urheiluissa auringonpaisteessa paahtuneella; he katselevat meitä nyt miehen silmin; ja he nauravat hiukan karkeaa naurua. Sävy on tullut häikäilemättömäksi ja raaemmaksi. Teidän serkku-rouvanne puhuu usein kursailematta suorastaan hirveitä. Hän on suursyömäri, hän, joka ennen söi tuskin yhtään. Hän valittelee kyllä yhä huonoa vatsaansa, ettei se tottumus aivan unohtuisi; mutta hän ei jätä koskaan pistämättä sinne hyviä paistinpaloja. Hän ei lue mitään. Niissä piireissä ei enää lueta mitään. Musiikki yksin on saanut armon. Onpa se hyötynytkin kirjallisuuden tappiosta. Kun tuollaiset ihmiset ovat perinpohjin itsensä uuvuttaneet, on musiikki heille turkkilaista kylpyä, höyrysaunaa, hierontaa, nargileen huumausta. Ajatella ei tarvitse. Musiikki on urheilun ja rakkauden väliaste. Ja sekin on urheilua. Mutta muodikkain urheilu esteettisten huvitusten joukossa on nykyään tanssi. Venäläiset tanssit, kreikkalaiset tanssit, sveitsiläiset tanssit, amerikalaiset tanssit! Parisissa tanssitaan kaikkea: Beethovenin sinfonioita, Aiskhyloksen tragedioita, Vatikaanin antikviteetteja, Orpheusta, Tristania, 'Passionia', ja voimistelua. Noilla onnellisilla on oikea hyppytauti.
"Huvittavinta on, miten serkkunne sulattaa tuon kaiken yhteen: estetisminsä, sporttinsa ja käytännöllisen järkensä (sillä hän on perinyt äidiltään raha-asiain tajunnan ja itsevaltiutensa kotihommissa). Siitä luulisi syntyvän uskomattoman sekoituksen; mutta hän viihtyy siinä mukavasti; hänen hulluimmat omituisuutensa jättävät hänen älynsä selväksi, aivan kuin hänellä hurjimmilla automatkoilla on aina silmä ja käsi varmana. Hän on hallitseva naistyyppi: hän ohjaa kaikkia muita loistavalla tavalla, miestään, kyläilijöitään, aivan vieraita. Hän harrastaa myöskin politiikkaa; hän kannattaa 'Monseigneuriä', tahtoo tehdä maastansa kuningaskunnan: ei niin, että luulisin häntä rojalistiksi; ei, hän käyttänee sitä asiaa vain keppihevosenaan saadakseen touhuta kahta enemmän. Ja vaikka hän ei pysty oikealla tavalla lukemaan kymmentä sivua mitään kirjaa, valitsee hän Akatemiaan jäseniä. — Hän on nyt suvainnut vaatia minua suojeluksensa alle. Arvaatte, ettei se ole minulle mieleinen asia. Harmillisinta on, että kun menin teitä totellakseni hänen luokseen, tuli hän vakuutetuksi vaikutusvoimastaan minuun… Minä kostan hänelle puhumalla hänelle julmia totuuksia. Silloin hän vain nauraa; ja hän tietää antaa sanan sanasta. 'Hän on pohjaltaan hyvä nainen…' Kyllä, kun hän vain on touhussa. Hän tietää sen seikan itsekin: ellei myllyllä olisi enää mitään jauhamista, olisi hän valmis mihin tahansa, ainoastaan hankkiakseen jotain tuuttiinsa. — Olen käynyt kaksi kertaa hänen luonaan. Nyt en enää sinne mene. Se riittää todistukseksi, että olen alistuvainen tahtoonne. Vai toivotteko suorastaan kuolemaani? Minä lähden sieltä aina murjottuna, murskattuna, kiusattuna. Viime kerran, kun hänet näin, tuli minulle seuraavana yönä kauhea painajainen: näin unta, että olin hänen miehensä; koko elämäni oli kytketty tuohon pyrypilveen… Hupsua unta, jollaisesta hänen miehensä ei varmaankaan mahtaisi pelästyä: sillä kaikista henkilöistä, joita Coletten asunnossa näkee, on hänen miehensä ehkä juuri harvinaisin; ja kun he puhelevat keskenään, eivät he puhu muusta kuin urheilusta. He viihtyvät erinomaisesti yhdessä.
"Kuinka tuollaiset ihmiset ovat tahtoneet nostaa minun musiikkini yleisömenestyksen korkeaan arvoon? En koetakaan sitä ymmärtää. Oletan, että se ravistelee heidän ruumistaan jollakin oudolla ja heistä reipastavalla tavalla. He ovat sille kai kiitollisia siitä, että se jotenkin rusikoi heitä. He rakastavat nykyään taidetta, jolla on ruumis. Mutta sielusta, joka siinä ruumiissa piilee, ei heillä ole aavistustakaan; he siirtyvät pian tämänpäivän ihastuksesta huomisen välinpitämättömyyteen, ja siitä välinpitämättömyydestä ylihuomisen halveksimaan, eivätkä näe sitä sielua koskaan. Se on taiteilijan ainainen tarina. En kuvittele liikoja menestyksestäni: sitä ei riitä minulle kauan; he kyllä maksattavat sen minulla. — Sitä odotellessani katselen tätä kummallista näytelmää. Haltioitunein ihailijoistani on… (voitteko arvata?)… ystävämme Lévy-Coeur. Muistatteko tuota somaa herrasmiestä, jonka kanssa, ennen muinoin jouduin naurettavaan kaksintaisteluun? Hän pitää nykyään esitelmiä niille, jotka eivät silloin minua ymmärtäneet. Ja ne esitelmät ovat sangen hyviäkin. Kaikista, jotka minusta puhuvat, on hän älykkäin. Voitte siis aavistaa, minkälaisia toiset ovat! Minun ei tosiaan kannata ylpeillä, sen vakuutan teille.
"Ylpeillä en haluakaan. Olen kovin nöyryytetty, kun kuuntelen noita teoksiani, joiden vuoksi minua ylistetään. Tunnen niissä itseni, enkä näe niissä itseäni kauniiksi. Miten armoton kuvastin onkaan sävellys ihmiselle, joka siitä voi jotain nähdä! Onneksi he ovat sekä kuuroja että sokeita. Olen usein pannut teoksiini niin paljon sekavia mielialojani ja heikkouksiani, että tunnen joskus tekeväni pahoin päästäessäni maailmaan sellaisen piruparven. Rauhoitun kuitenkin, kun huomaan, miten levollinen yleisö on: sillä on kaksinkertainen haarniska; mitkään nuolet eivät pysty siihen: ellei niin olisi, olisin kadotukseen tuomittu… Te syytätte minua liiasta ankaruudesta itseäni kohtaan. Se johtuu siitä, että te ette tunne minua niinkuin minä tunnen itseni. Ihmiset näkevät, mitä me taiteilijat olemme. He eivät näe, mitä me voisimme olla: ja meille annetaan kunnia sellaisesta, mikä ei ole niinkään paljon meidän omaa ansiotamme kuin niiden tapahtumien, jotka vievät meitä mukanaan, ja voimien, jotka meitä vallitsevat. Sallinette minun kertoa tässä teille erään esimerkin.
"Toissa iltana menin täällä erääseen kahvilaan, jollaisissa saa kuulla melkoisen hyvää musiikkia, vaikkakin hiukan eriskummaisella tavalla suoritettuna: viidellä, kuudella instrumentilla, täydentäjänä piano, soitetaan kaikki sinfoniat, messut, oratooriot. Samoin kuin Roomassa joissakin marmorikaupoissa myödään Medicien kappelia uuninreunus-koristeina. Ja se näyttää olevankin taiteelle hyödyllistä. Jotta se pääsisi liikkeelle ihmisten keskuudessa, täytyy se pienentää lantin rahoiksi. Muuten ei näissä konserteissa haluta yleisöä pettää. Ohjelmat ovat pitkät, suoritus kunnollista. Siellä tulin erään sellonsoittajan tuttavaksi. Hänen silmänsä muistuttivat omituisesti isäni silmiä. Hän kertoi minulle elämänsä tarinan. Maalaisen, talollisen pojanpoika, pikkuvirkailijan poika, ollut määrinvirastossa eräässä kylässä Pohjois-Ranskassa. Hänestä tahdottiin tehdä herra, asianajaja; hänet pantiin naapurikaupunkiin kouluun. Terve ja talonpoikainen veitikka, joka soveltui huonosti pikkukirjurin napertelevaan työhön eikä jaksanut pysyä häkissä; hän karkasi yli muurien, samoili metsissä, kuherteli tyttöjen kanssa, käytti voimansa suurta ylijäämää tappeluihin; loput aikaansa hän laiskotteli, uneksi kaikkea sellaista, mihin hän ei koskaan joutunut. Yksi ainoa seikka häntä viehätti: musiikki. Jumala tiesi, miksi. Hänen suvussaan ei ollut musikaalisia muita paitsi eräs eno, joka oli ollut hiukan hassahtava: tuollaisia maaseudun originaaleja, joiden äly ja lahjat, vaikka ne usein olisivatkin huomattavia, kuluvat hupsumaisiin joutavuuksiin heidän ylpeässä yksinäisyydessään. Tuo eno oli keksinyt uuden nuottienmerkitsemistavan — (jälleen monien entisten lisäksi!); sen piti tehdä musiikissa oikea vallankumous. Ja hän väitti keksineensä myöskin pikakirjoituksen, jolla saattaisi merkitä yhtaikaa sanat, laulun ja säestyksen. Hän itse ei ollut oppinut lukemaan ainoaakaan nuottia. Suku pilkkasi ukko-parkaa; mutta samalla oltiin hänestä ylpeitä. Ajateltiin: 'Hän on hassu. Mutta kuka tietää, ehkäpä hänessä on neroutta…' — Hänestä siirtyi musiikkimania varmaankin nuoreen sukulaiseen. Mitäpä oikeaa musiikkia hän olisi saanut kuulla tuossa maaseutukaupungissa… Mutta huono musiikki voi herättää yhtä suurta rakkautta kuin hyväkin.
"Onnetonta oli, ettei moinen intohimo ansainnut sen ympäristön ihmisten mielestä tunnustamista. Lapsi puolestaan ei ollut yhtä jäykkäpäinen järjettömyydessään kuin hänen enonsa, ja siksi lukikin hän ainoastaan salaa tuon vanhan kiihkohullun kyhäyksiä, joista siis tuli hänen kummallisen musikaalisen kasvatuksensa ainoa perusta. Kun hän oli turhamainen ja pelkäsi isäänsä ja yleistä mielipidettä, ei hän tahtonut ilmaista kunnianhimoisia haaveitaan ennenkuin oli muka onnistunut. Perheen aisoissa ponnisteleva poika-parka menetteli silloin samoin kuin monet ranskalaisten pikku porvarien lapset, jotka eivät, joko heikkoudesta tai hyvyydestä, uskalla pitää puoliaan omaistensa tahtoa vastaan, vaan alistuvat näennäisesti siihen ja elävät todellista sisäistä elämäänsä ainaisessa salamyhkäisyydessä. Hän ei seurannut omia taipumuksiaan, vaan alistui tuhertamaan sellaisella hänelle vieraalla alalla, mikä hänelle määrättiin: siinä hän oli mahdoton sekä onnistumaan että menemään kunnon tavalla nurin. Niin ja näin sai hän suoritetuksi tarvittavat tutkinnot. Niissä hän näki ainoastaan sen hyvän puolen, että ne päästivät hänet pikkukaupungin yleisön ja perheen silmälläpidon alta. Lakitiede oli hänestä murhaavan ikävää. Hän oli mielessään päättänyt, ettei hän jatkaisi sillä uralla. Mutta niin kauan kuin hänen isänsä eli, ei hän uskaltanut ilmaista omaa tahtoaan. Ehkäpä hänestä itsestäänkin oli mukavampi odottaa vielä jonkin aikaa, ennenkuin hän tekisi varman päätöksen. Hän oli tuollaisia olennoita, jotka hourailevat koko ikänsä, mitä he kerran tekevät ja mitä he osaisivat tehdä. Toistaiseksi ei hän tehnyt mitään. Juuriltaan temmaistuna ja juopuneena Parisin uudesta elämästä hän heittäytyi koko nuoren talonpoikaisen pojan raivolla kahden suuren intohimonsa valtaan: naisten ja musiikin; joutui päästään sekaisin sekä konserteista että nautinnoista. Hän hukkasi sellaiseen vuosia, yrittämättäkään millään tavoin täydentää musikaalisia tietojaan. Hänen arka itserakkautensa ja huono, itsenäinen ja epäluuloinen luonne estivät häntä hankkimasta tunteja tahi kysymästä neuvoja keneltäkään.
"Kun hänen isänsä kuoli, joutivat Themis ja Justinianus häneltä nurkkaan. Hän alkoi säveltää, vaikkei hänellä ollut rohkeutta hommata itselleen tarvittavaa tekniikkaa. Tavaksi piintynyt laiskana vetelehtiminen ja nautinnonhalu olivat tehneet hänet sellaiseksi, ettei hän pystynyt mihinkään vakavaan ponnistukseen. Hänen tunteensa oli kyllä herkkä; mutta ajatus livisti aina niinkuin muotokin hänen käsistään; kun hän ryhtyi työhön, ei hän lopultakaan saanut esille muuta kuin joutavia tavallisuuksia. Surullisinta oli, että tuossa keskinkertaisessa olennossa oli tosiaan jotain suurta. Olen lukenut pari hänen entistä sävellystään. Siellä täällä on niissä mukaansatempaavia aatteita, jotka ovat jääneet keskeneräisiksi luonnoksiksi ja vääntyneet kohta muodottomiksi. Aivan kuin virvatulia hyllyvällä suolla… Ja miten merkillinen ajatusrakenne! Hän yritteli selitellä minulle Beethovenin sonaatteja. Hän näkee niissä naurettavia, lapsellisia satuja. Mutta kuitenkin on tämä hänen käsityksensä intohimoista syvästi vakavaa! Kyyneleet tulevat hänelle silmiin, kun hän niistä puhuu. Hän antaisi itsensä tappaa sen puolesta, mitä hän rakastaa. Hän on liikuttava ja hassunkurinen. Juuri kun tekisi mieleni nauraa hänelle vasten naamaa, tahtoisin häntä syleillä… Perinpohjin kunniallinen sielu. Hänessä asuu voimakas halveksiminen parisilaisia nurkkapyhimyskuntia kohtaan, — (joskaan hän ei voi estää itseään, enempää kuin kukaan pikku porvari, ihailemasta suuruuksia, joilla on tuota siunattua menestystä)…
"Hän sai pienen perinnön. Muutamassa kuukaudessa hän pisti sen poskeensa; ja sitten, varattomana ollessaan pälkähti hänen päähänsä, niinkuin monien muiden hänenlaistensa, sellainen rikollinen kunniallisuus, että hän nai köyhän tytön, jonka oli vietellyt; vaimolla oli kaunis ääni, ja hän osasi soittaa, joskaan ei välittänyt musiikista. Heidän täytyi nyt elää hänen äänellään ja miehen keskolaisella kyvyllä soittaa violonselloa. Tietysti he piankin huomasivat kumpikin toisensa lahjattomuuden eivätkä voineet enää toisiaan kärsiä. Heille oli syntynyt tyttö. Isä kohdisti nyt tuohon lapseen oman elämänsä haaveet; hän ajatteli, että tyttärestä tulisi se, mihin hän itse ei ollut päässyt. Tytär tuli äitiinsä: pianon rämpyttäjä, jolla ei ollut lahjoja rahtuakaan; hän jumaloi isäänsä ja antautui isänsä mieliksi hänen elämänuralleen. Monta vuotta kiertelivät he pitkin kylpyläkaupunkeja saaden osakseen enemmän häväistystä kuin rahaa kukkaroonsa. Lapsi, joka oli heiveröinen ja liiaksi rasitettu, kuoli. Vaimo muuttui epätoivoissaan yhä ja yhä ärtyisemmäksi. Ja heidän elämänsä oli pohjatonta kurjuutta, josta ei ollut mitään toivoa päästä; heitä piti hengissä ainoastaan ihanteen haave, ihanteen, jota ei uskota saavutettavan…