"Tyyni sulotar" vastasi:
"Ystäväni, sain teidän kirjeenne ollessani tosiaan siinä salini pikku nurkkamassa, jonka te muistatte niin hyvin; ja minä luin sen sillä tavoin kuin minä osaan lukea, antaen kirjeenne silloin tällöin levätä, ja leväten itsekin samalla lailla. Älkää pahastuko. Tein sen siksi, että kirjettä kestäisi kauemmin. Siten vietimme siinä koko iltapäivän. Lapset tulivat vähän väliä kysymään, mitä minä yhä luin. Sanoin, että luin kirjettänne. Aurora katseli noita papereita surkuttelevin silmin ja virkkoi: 'Kuinka ikävää mahtaa olla kirjoittaa noin pitkiä kirjeitä!' Minä koetin selittää hänelle, ettei kirje ollut mikään ainekirjoitus, jonka olin antanut heille laiskanläksyksi, vaan meidän keskeistä vuoropuhelua. Aurora kuunteli sanaakaan virkkamatta, sitten hän juoksi pois veljensä kanssa viereiseen huoneeseen leikkimään; ja kun Lionello jonkun hetken päästä alkoi pitää kovaa melua, kuulin Auroran hänelle sanovan: 'Ei saa huutaa; mamma puhuu herra Christophen kanssa.'
"Se, mitä sanotte ranskalaisista, on minusta mielenkiintoista eikä silti minua hämmästytä. Muistattehan minun usein moittineen teitä, että olette heille epäoikeudenmukainen. Heitä voi kyllä olla rakastamatta. Mutta miten älykäs kansa! On muita, keskinkertaisia kansoja, joiden pelastuksena on hyvä sydän ja fyysillinen voima. Ranskalaisten pelastus on heidän älynsä. Se puhdistaa heidän kaikki heikkoutensa. Se luo heidät uudestaan. Juuri, kun luulee heidän kukistuneen, maahan masentuneen ja pilalle turmeltuneen, löytävät he älynsä iankaikkisesti pulppuavasta lähteestä uuden nuoruuden.
"Mutta nyt minun täytyy teitä torua. Te pyydätte minulta anteeksi, ettette puhu muka muusta kuin itsestänne. Olette suuri ingannatore! Tehän ette puhu itsestänne mitään. Ette mitään, mitä olette tehnyt, mitä olette nähnyt. Serkkuni Coletten — (miksi ette käy häntä katsomassa?) — täytyi lähettää minulle konserttejanne koskevia sanomalehtileikkeitä, muuten en olisi saanut tietää mitään menestyksestänne. Te hiiskutte minulle siitä vain ohimennen. Oletteko niin irtaantunut kaikesta?… Niin ei ole laita. Tunnustakaahan toki, että se ilahduttaa teitä… Täytyyhän sen teitä ilahduttaa, ensinnäkin siksi, että minäkin olen siitä iloinen. Minä en pidä siitä, että valittelette erehdyksiänne. Kirjeenne sävy oli alakuloinen. Sitä se ei saa olla… On hyvä, että olette oikeudenmukainen muita kohtaan. Mutta tästä ei seuraa, että teillä olisi oikeus murjoa itseänne niinkuin teette, ja väittää olevanne muka pahempi kuin pahimmat heistä. Joku siivo kristitty kiittäisi moista mielenlaatuanne. Mutta minä sanon, että se on paha. Minä en ole mikään siivo kristitty. Olen kunnon italiatar, joka ei pidä siitä, että ihminen kiusaa itseään menneisyydellään. Nykyhetki riittää hänelle. En tiedä, mitä olettekaan muinoin mahtanut tehdä. Olette minulle kertonut siitä jonkun sanan, ja luulen arvaavani loput. Se ei ollut varsin kaunista; mutta silti olette minulle yhtä rakas. Christophe-parka, nainen ei saavuta minun ikääni tietämättä, että kunnon mies saattaa usein olla sangen heikko. Ellei hänen heikkouttaan tuntisi, ei häntä niin rakastaisi. Älkää enää ajatelko, mitä olette tehnyt. Ajatelkaa, mitä aiotte tehdä. Katuminen ei hyödytä mitään. Katuminen on taaksepäin menemistä. Ja niin hyvässä kuin pahassakin täytyy aina astua eteenpäin. Sempre avanti, Savoia!… Luuletteko, että minä antaisin teidän tulla takaisin Roomaan! Teillä ei ole täällä mitään tekemistä. Pysykää te Parisissa, luokaa, toimikaa, antautukaa taiteelliseen elämään. Minä en tahdo, että te hellitätte otteenne. Minä tahdon, että teidän on luotava kauniita töitä ja että niiden on onnistuttava; tahdon, että te olette voimakas, voidaksenne auttaa uusia Christophe-nuorukaisia, jotka nyt aloittavat samat taistelut ja kokevat samoja kärsimyksiä kuin tekin aikoinanne. Menkää heidän luoksensa, auttakaa heitä ja olkaa nuoremmille veljillenne parempi kuin vanhemmat veljet ovat teille olleet. — Ja lopuksi tahdon, että teidän on oltava voimakas, tahdon vain sitä varten, että tietäisin teidät voimakkaaksi: te ette aavista, minkälaisen voiman se antaa minulle itselleni.
"Minä käyn melkein joka päivä lapsien kanssa Villa Borghesessa. Toissapäivänä läksimme ajelulle Ponte Molleen, ja kiersimme jalkaisin Monte Marion ympäri. Te herjaatte jalkapoloisiani. Ne ovat nyt teille kovin vihoissaan. — 'Mitä tuo herra puhuukaan, että me muka väsymme heti, kun kävelemme kymmenisen askelta, pelkästään Villa Doriaan? Hän ei tunne meitä laisinkaan. Jos emme haluakaan itseämme vaivata, johtuu se siitä, että olemme laiskat, eikä siitä, ettemme muka jaksaisi…' Unohdatte, ystäväni, että minä olen maalaistyttö…
"Menkää käymään serkkuni Coletten luona. Oletteko yhä hänelle närkästynyt? Hän on pohjaltaan hyvä nainen. Hän vannoo nykyään ainoastaan kautta teidän pyhän nimenne. Parisittaret tuntuvat olevan musiikkiinne hullaantuneet. (He lienevät olleet sitä jo ennenkin.) Ainoastaan Bernin-karhustani itsestään riippuu, tahtooko hän olla Parisin leijona. Oletteko saanut kirjeitä? Onko teille tehty rakkaudentunnustuksia? Te ette hiisku minulle yhdestäkään naisesta. Olettekohan rakastunut? Kertokaa minulle. Minä en ole mustasukkainen.
Ystävättärenne G."
* * * * *
— "Jos luulette, että olen teille kiitollinen viimeisestä lauseestanne, niin erehdytte suuresti! Soisipa Jumala, että olisitte mustasukkainen, te pilkallinen sulotar! Mutta älkää toivoko, että minä voisin teitä sellaiseksi opettaa. Minulla ei ole mitään taipumusta pikiintyä näihin hullaantuviin parisittariin, joiksi heitä kuvailette. Hullaantuviako luonteeltaan? Kunpa he sitä olisivat! Mutta sitä he ovat kaikkein vähiten. Älkää toivoko, että pääni menee heidän tähtensä pyörälle. Ehkä heillä olisi siihen suuntaan suurempi menestys, jos he olisivat musiikilleni välinpitämättömiä. Mutta on liiankin totta: he pitävät siitä; ja kuinkapa voisin silloin enää kuvitella heistä mitään? Jos joku ihmiselle sanoo ymmärtävänsä häntä, saattaa olla varma, ettei hän häntä ymmärrä…
"Älkää käsittäkö sutkauksiani liian vakaviksi. Tunteeni teitä kohtaan eivät tee minua epäoikeudenmukaiseksi toisille naisille. Minä en ole tuntenut heitä kohtaan yleensä sympatiaa ennenkuin nyt, jolloin en katsele heitä rakastunein silmin. Heidän suuri, kolmekymmentä vuotta kestänyt yrityksensä vapautua siitä alentavasta ja epäterveestä puoliorjuudesta, johon meidän miehinen tylsä itsekkyytemme on heidät kammitsoinut, — onnettomuudeksi sekä heille että meille, — tuntuu minusta aikakautemme suurtapaukselta. Sellaisessa kaupungissa kuin tämä oppii ihailemaan tätä uutta tyttöpolvea, joka lukemattomista esteistä välittämättä hyökkää vilpittömällä innolla valloittamaan tieteen saavutuksia ja arvoasteita, — tuota tiedettä ja noita arvoja, joiden he uskovat heidät vapauttavan: avaavan heille kaikki tuntemattoman maailman salaisuudet, tekevän heistä miesten vertaisia…