[Kun kumma jo on tapahtunut, niin hullukin sen ymmärtää.]
"Todellisuudessa vallitsee täällä yhä entinen ranskalainen epäjärjestys. Vain sangen tottunut voi huomata tungoksessa, joka töytäilee kaikille suunnille, tehtäviinsä kulkevat työmiesten ryhmät. Nämä ovat, kuten tiedätte, ihmisiä, jotka eivät osaa ryhtyä mihinkään huutamatta katoilta, mitä he puuhaavat. Sitäpaitsi he ovat siitä omituisia, etteivät osaa tehdä mitään halventamatta lähimäistensä töitä. Moisesta saattaisi selvinkin pää mennä pyörälle. Mutta kun on elänyt lähes kymmenkunnan vuotta heidän parissaan niinkuin minä, ei enää anna heidän melunsa pettää. Huomaa vain, että he kiihoittavat sillä tavoin itseään työhön. Puhuessaan he koko ajan myöskin toimivat; ja kun jokainen työpaikka rakentaa taloaan, niin lopulta syntyy uusi kaupunki. Ihmeellisintä on, että rakennusten kokonaisvaikutus ei ole ristiriitainen. Vaikka he kannattavatkin aivan vastakkaisia mielipiteitä, ovat he kuitenkin kaikki samaa maata. Joten heidän anarkiansa alla piilee yhteisiä vaistoja, rodun logiikka, joka korvaa heillä kurin, mikä kuri ehkä lopulta on lujempaa kuin parhainkin preussilainen sapelivalta.
"Kaikkialla näkyy sama innostus, sama rakentamisen kuume: politiikassa, jonka aloilla sosialistit ja natsionalistit koettavat kilvan vääntää kiinni höltyneitä vallan rattaita, taiteessa, josta toiset tahtovat tehdä vanhan aristokraattisen palatsin etuoikeutettuja varten, toiset suuren hallin, missä kollektiivinen henki laulaisi: toiset ovat menneisyyden korjaajia, toiset tulevaisuuden rakentajia. Mitä nuo kekseliäät eläjät muuten tekevätkin, aina he muovaavat samoja kennoja. Heidän majavan- tai mehiläisenvaistonsa saa heidät liikkumaan läpi vuosisatojen samanlaisin elein, löytämään aina samat muodot. Kaikkein vallankumouksellisimmat heistä ovat ehkä tietämättään eniten kiintyneitä juuri vanhimpiin traditsioneihin. Olen huomannut syndikalistien ja merkittävimpien nuorten kirjailijain joukossa oikeita aitokeskiaikaisia sieluja.
"Nyt, kun olen jälleen tottunut heidän metelöivään ulkonaiseen käytökseensä, näen ilokseni heidän työnsä. Tunnustakaamme suoraan: olen liian vanha karhu oppiakseni tuntemaan oloni mukavaksi heidän asumuksissaan; minä tarvitsen laajalti ilmaa ympärilleni. Mutta miten hyviä työntekijöitä he ovat! Se on heidän korkein hyveensä. Se aateloi keskinkertaisimmatkin ja turmeltuneimmat heistä. Ja minkälainen kauneudenvaisto heidän taiteilijoillaan on! Ennen en sitä selvästi huomannut. Te olette opettanut minut näkemään sen. Silmäni ovat auenneet Rooman valolle. Teidän renessansinne miehet ovat johtaneet minut ymmärtämään näitä. Debussyn sivut, Rodinin torsot, Suarèsin lauselmat ovat teidän cinquecentistienne jälkeläisiä.
"Ei silti, ettei monikin asia minua täällä kiusaisi. Olen tavannut vanhoja Markkinatorin aikuisia tuttavia, jotka ennen muinoin herättivät minussa niin paljon pyhää vihaa. He eivät ole laisinkaan muuttuneet. Mutta minä, oi, minä itse olen muuttunut! En uskalla enää olla ankara. Kun minulle tulee halu tuomita tylysti jotakuta heistä, sanon itselleni: 'Siihen sinulla ei ole oikeutta. Sinä, joka uskoit olevasi väkevä, olet tehnyt pahempaa kuin nuo miehet.' Olen myöskin oppinut huomaamaan, ettei auringon alla ole mitään tarpeetonta, vaan että halpamaisimmillakin on oma tärkeä osansa suuressa tragediassa. Turmeltuneet dilettantit, löyhkävät epämoralistit ovat suorittaneet termiitintyönsä: oli hävitettävä vanha, huojuva hökkeli ennenkuin voitiin rakentaa uusi. Juutalaiset ovat toteuttaneet pyhää tehtäväänsä, nimittäin pysyneet toisten rotujen keskellä vieraana kansana, rotuna, joka kutoo yhteisihmisyyden verkkoa maailman laidasta laitaan. He kaatavat kansakuntain välisiä älyllisiä rajamuureja, hankkiakseen jumalalliselle järjelle vapaata tilaa. Pahimmat turmelijat, ironiset hävittäjät, jotka repivät maahan muinaisuutemme uskot ja tappavat kalliit vainajamme, he ovat tietämättään mukana pyhässä työssä, uuden elämän luomisessa. Samalla tavoin luo kosmopoliittisten pankkiirien itsekäs etu (minkälaisten onnettomuuksien hinnalla!), tahtoivatpa he itse sitä tai eivät, tulevaisen maailmanrauhan perustuksia, yhteistyössä vallankumouksellisten kanssa, jotka taistelevat heitä vastaan; ja se luo niitä paljoa varmemmalla tavalla kuin pasifistien hölmöt hommat.
"Näette, että olen vanhentunut. En pure enää. Hampaani ovat murtuneet. Kun menen teatteriin, en ole enää sellainen naivi katselija, joka haukkuu petturia ja hyökkäilee näyttelijäin kimppuun.
"Tyyni sulotar, puhun teille ainoastaan itsestäni; ja kuitenkin minä ajattelen alinomaa pelkästään teitä. Jos tietäisitte, kuinka minun oma itseni harmittaa minua! Se on tungetteleva ja voimia viepä. Se on rautakuula, jonka Jumala on sitonut kaulaani. Kuinka mielelläni olisin jättänyt sen teidän jalkojenne juureen! Mutta mitäpä olisitte sillä tehnyt? Se on surkea lahja… Teidän jalkanne ovat luodut astelemaan lempeän maan pintaa ja hiekkaa, joka soittaa askelten alla. Minä näen nuo rakkaat jalat liikkumassa huolettomina vuokkojen kirjaamia nurmikenttiä… (Oletteko ollut Villa Doriassa?)… Ja nyt ovat jalat jo väsyneet. Näen teidät loikomassa mielipaikassanne, salinne nurkkamassa; nojaatte kyynärpäähänne, kädessänne on kirja, jota ette lue. Te kuuntelette minua hyväsydämisesti, kiinnittämättä erikoista huomiota siihen, mitä puhun: sillä olen ikävystyttävä; ja saadaksenne silloin tällöin rauhaa palaatte omiin ajatuksiinne; mutta te olette kohtelias, ja kun ette tahdo loukata minua, niin tulee teidän silmiinne tarkkaava ilme, jos milloin sanani kutsuvat teidät kaukaisista haaveistanne. Ja minä, minäkin olen yhtä kaukana kuin te siitä, mistä puhun; minäkään tuskin kuulen omien sanojeni sorinaa; ja samalla kuin seuraan niiden heijastuksia teidän kauniissa kasvoissanne, kuuntelen oman olemukseni pohjalta toisia sanoja, joita en teille näytä. Ne kuulette hyvin, tyyni sulotar, kaikkien muiden vastakohtana; mutta te ette ole vain niitä kuulevinanne…
"Hyvästi! Luulen, että saatte pian minut nähdä. En jää ikävään kuolemaan. Mitä minulla täällä on tekemistä, kun nyt konserttinikin ovat annetut? — Suukko lapsillenne, heidän kilteille pikku poskilleen. He ovat samaa ainesta kuin te: siihen täytyy tyytyä!…
Christophe."
* * * * *