TOINEN OSA
Kun Christophe tuli Parisiin, viilsi tuska hänen sydäntään. Hän tuli nyt sinne ensi kertaa Olivier-ystävänsä kuoleman jälkeen. Hän ei ollut tahtonut enää takaisin tuohon kaupunkiin. Kun ajuri vei häntä kuomurattailla asemalta hotelliin, ei hän oikein uskaltanut vilkaista ulos kuomujen ikkunasta; hän pysyttelihe ensimäiset päivät sisällä, voimatta lähteä kaupungille. Hän kammoi muistoja, jotka odottivat ja vaanivat häntä siellä. Mutta mitä tämä ahdistus oikeastaan oli? Oliko hän siitä selvillä? Oliko se, niinkuin hän tahtoi uskoa, kauhua, että muistot nousisivat elävine kasvoineen ylös kuolleista? Tahi että hän näkisi ne tosiaan kuolleina, mikä olisi ollut vieläkin tuskallisempaa?… Tällaista uutta surua vastaan nousivat hänen puolittain itsetiedottomat vaistonsa kaikessa oveluudessaan ja kaikilla aseillaan. Siitä syystä hän oli valinnut (ehkäpä aivan tarkoitustaan aavistamatta) — erään hotellin, joka oli mitä kauimpana hänen entisestä asuinkorttelistaan. Ja kun hän sitten ensi kertaa käveli kadulla, kun hänen täytyi johtaa konserttisalissa orkesteriharjoituksia, ja kun hän joutui kosketuksiin Parisin elämän kanssa, niin sulki hän joksikin aikaa silmänsä kaikelta, ettei olisi nähnyt sitä, mitä kuitenkin näki, eikä millään ehdolla sitä, minkä hän ennen muinoin oli nähnyt. Hän koetteli vakuutella itselleen jo etukäteen:
"Minä tunnen sen, tunnen sen jo kaikki…"
Entinen suvaitsematon anarkia vallitsi yhä Parisissa taiteessa niinkuin politiikassakin. Sama Markkinatori siellä edelleen kuhisi. Näyttelijät ainoastaan olivat muuttaneet osiaan. Hänen aikojensa vallankumouksellisista oli tullut porvareita; yli-ihmisistä muotileijonia. Silloiset riippumattomat koettivat tukahduttamalla tappaa nykyisiä itsenäisiä. Kaksikymmentä vuotta eläneet nuoret olivat nyt vanhoillisempia kuin ne mustat, joita vastaan he silloin taistelivat; ja heikäläiset arvostelijat kielsivät uusilta tulokkailta oikeuden hengittääkin. Näköjään ei ollut muuttunut mikään.
Ja kaikki oli kuitenkin muuttunut…
* * * * *
"Ystävä, antakaa minulle anteeksi. Olette kiltti, kun ette ole ollut minulle vihainen siitä, etten ole kirjoittanut teille. Kirjeenne tuntui minusta niin hyvältä. Täällä olin jonkin viikon aivan sekaannuksissa. Minulla ei ensin ollut mitään. Olinhan kadottanut teidät. Parisissa julma tyhjyys kaiken sen jälkeen, mitä olen kadottanut. Kaikki ne entiset ystävät, joista olen teille puhunut, ovat hävinneet. Filomela — (muistattehan sen naisen, joka lauloi sinä surullisena ja minulle rakkaana iltana, jolloin harhaillessani outona ihmisparvessa näin kuvastimesta teidän minua katselevat silmät) — Filomela on toteuttanut järkevän unelmansa; hän sai pienen perinnön; hän on nyt Normandiessa; hänellä on maatalo, jota hän hoitaa. M. Arnaud on ottanut virkaeron; hän on muuttanut vaimonsa kanssa kotiseudulleen, erääseen pikkukaupunkiin Angers'in puolelle. Monet aikani kuuluisuuksista ovat joko kuolleet tai kukistuneet; ainoastaan muutamat vanhat mannekiinit, jotka kaksikymmentä vuotta sitten näyttelivät taiteen ja politiikan nuorten leijonain osaa, näyttelevät sitä yhä vieläkin, entisin valheellisin kasvoin. Paitsi noita naamioita en näe heissä mitään. He ikäänkuin irvistelevät haudalla. Se oli kauhea tunne. — Sitäpaitsi olen täällä ensi aikoina kärsinyt aivan ruumiillisesti kaiken rumuudesta, pohjolan harmaasta valaistuksesta, koska juuri tulin sieltä kultaisesta auringonpaisteestanne; minua loukkasivat kovin talojen kolkot röykkiöt, eräiden tuomiokirkkojen töykeät ja rahvasmaiset piirteet, tai muistopatsaat, joita ennen tuskin olin huomannutkaan. Henkinen ilmakehä ei minusta ollut sen miellyttävämpää.
"Kuitenkaan ei minulla ole parisilaisia kohtaan nurkumisen syytä. Vastaanotto, jonka nyt täällä sain, ei muistuta missään suhteessa entisiä. Luulenpa, että minusta on poissa ollessani tullut jonkinlainen kuuluisuus. En viitsi siitä teille puhua, tiedän, minkä verran arvoa sille voi antaa. Kaikki ystävällinen ja hyvä, mitä nuo ihmiset minusta puhuvat tai kirjoittavat, liikuttaa minua; olen heille siitä kiitollinen. Mutta mitä ajatellakaan? Tunnen olevani lähempänä niitä, jotka ennen muinoin taistelivat minua vastaan, kuin niitä, jotka minua nykyään ylistelevät… Vika on minussa, sen tiedän. Älkää toruko minua. Jouduin ensin tästä huomiostani aivan ymmälle. Meni aikaa ennenkuin saatoin käsittää sitä. Nyt se asia onkin minulle selvinnyt. Nyt sen ymmärrän. Niin, te olitte oikeassa, kun lähetitte minut ihmisten joukkoon. Olin hyvällä alulla ruveta hautautumaan yksinäisyyteeni. On epäterveellistä näytellä Zarathustraa. Elämän virta vierii, eroaa meistä. Tulee hetki, jolloin ihmisen sielu on pelkkää erämaata. Jos tahtoo kaivaa hiekkaan uuden kanavan virtaan asti, vaaditaan monia työpäiviä, ahkeroimista polttavan auringon alla. — Nyt se on tehty, nyt ei päätäni enää pyörrytä. Olen päässyt virran luokse. Katselen sitä ja näen.
"Ystäväni, kuinka omituinen kansa nämä ranskalaiset ovatkaan! Kaksikymmentä vuotta sitten luulin heidän loppunsa tulleen… Mutta nytpä he vasta alkavatkin. Kallis toverini Jeannin ennusti sitä kyllä minulle. Mutta minä luulin hänen kuvittelevan turhia. Kuinka olisikaan saattanut muuta silloin olettaa! Koko Ranska, niinkuin Parisikin, oli silloin yhtä hävitystä; kalkinsoraa ja kuoppia. Minä sanoin: 'He ovat hävittäneet kaikki… Sellaista repijäin rotua he ovat.' — Eipäs: he ovat majavain rotua. Silloin, kun luulisi heidän jääneen istumaan raunioille, tekevät he juuri uuden kaupungin perustuksia raunioista. Nyt näen kaikkialle nousevan uusia rakennustelineitä…
"Wenn ein Ding geschehen, Selbst die Narren es verstehen…"