Kun Christophe sen näki, häpesi hän omaa musiikkiaan; hänen turha kiihkonsa, pullistelevat intohimonsa, peittelemättömät valituksensa, itsensä kursailematta näytteleminen, hänen taiteensa sopusuhtaisuuden puute, kaikki se tuntui hänestä nyt samalla kertaa sekä säälittävältä että häpeälliseltä. Lauma ilman paimenta, kuningaskunta ilman kuningasta. — Taiteen täytyy olla pauhaavan sielun kuningas…
Näinä kuukausina Christophe näytti aivan kuin unohtaneen musiikkinsa. Hän ei juuri kirjoittanutkaan: hän ei sitä kaivannut. Hänen hengellään, jonka Rooma oli hedelmöittänyt, oli raskaudenaikansa. Hänen päivänsä menivät ikäänkuin puoliunessa ja puolijuopumuksessa. Luonnossa vihannoi, niinkuin hänessäkin, uusi kevät; aika, jolloin heräämisen raukeuteen yhtyy hekkumallinen huumaus. Luonto ja hän unelmoivat, toisiinsa kiintyneinä, syleillen kuin rakastavaiset unessa toisiaan. Campagnan kuumeinen arvoitus ei ollut hänelle enää vihamielinen eikä levottomuutta herättävä; hän oli päässyt traagillisen kauneuden herraksi; hän piteli sylissään nukahtanutta Demeteriä.
Huhtikuulla sai Christophe Parisista ehdotuksen, että hän menisi sinne johtamaan sarjan konsertteja. Asiaa sen enemmän pohtimatta aikoi Christophe kieltäytyä; mutta hän piti kuitenkin velvollisuutenaan puhua siitä Grazialle. Hänestä tuntui nykyään suloiselta neuvotella Grazian kanssa kaikista asioistaan; hän saattoi siten kuvitella, että Grazia oli jollakin tavoin hänen elämästään eroamaton.
Grazia tuotti tällä kertaa hänelle suuren pettymyksen. Hän antoi Christophen selittää tarkoin koko homman; sitten hän kehoitti häntä suostumaan pyyntöön. Christophe tuli surulliseksi; hän oli siitä näkevinään, että Grazia oli hänestä välinpitämätön.
Grazia suri varmaankin niinikään, kun antoi Christophelle tämän neuvon. Mutta miksi Christophe kysyi sitä häneltä? Kuta enemmän Christophe otti tavakseen jättää asioittensa ratkaisun hänen huolekseen, sitä vastuunalaisemmaksi tunsi hän itsensä ystävänsä teoista. Kun he olivat vaihtaneet keskenään ajatuksiaan, oli Grazia saanut Christophelta rahtusen hänen tahdonvoimaansa; Christophe oli näyttänyt hänelle, mitä on velvoitus ja miten kaunista toimintatarmo. Ainakin oli Grazia tunnustanut sen velvollisuudentunnon ystävässään oikeaksi; eikä hän toivonut Christophen lyövän sitä laimin. Paremmin kuin Christophe tiesi hän, mikä riuduttava voima henkii Italian maasta, tunkeutuu suoniin aivan kuin lämpöisen sciroccon petollinen myrkky ja herpaisee ihmisen tahdon. Kuinka monta kertaa hän oli kokenutkaan sen lumottua suloutta eikä ollut jaksanut sitä vastustaa! Koko hänen seurapiiriinsä oli tämä sielullinen malaria tarttunut, kehen lievemmin, kehen rajummin. Monet heitä voimakkaammatkin henget olivat ennen muinoin joutuneet sen saaliiksi; se oli peittänyt homeella Rooman vaskisuden. Roomasta käy kuoleman henkäys: siellä on liiaksi hautoja. On terveellisempää kulkea sen kautta kuin elää siellä. Siellä pääsee omasta ajastaan syrjään liian helposti: ja se on vaarallista sellaisille nuorille voimille, joilla on laaja elämäntyö edessään. Grazia huomasi, että se piiri, joka häntä ympäröi, ei ollut taiteilijalle eloa antava. Ja vaikka hän tunsikin Christophea kohtaan enemmän ystävyyttä kuin ketään muuta… (uskalsiko hän sen itselleen tunnustaa?), niin ei hän pohjaltaan ollut pahoillaan, että Christophe lähti loitommalle. Oi, Christophe väsytti kuitenkin häntä, kaikella sellaisellakin, mistä hän Christophessa piti: liiallisella älyllisyydellä, vuosikausia kokoontuneella yltäkylläisellä elämällään, joka pyrki kuohumaan laitojensa ylitse; se häiritsi Grazian lepoa. Ja Christophe oli hänestä ehkä senkin vuoksi väsyttävä, että hän tunsi hänen rakkautensa aina uhkaavan häntä, tuon kauniin ja liikuttavan, mutta tahtovan rakkauden, jota vastaan täytyi joka hetki olla varuillaan; oli viisainta pitää sitä etäämmällä. Grazia ei suinkaan myöntänyt tätä itselleen; hän luuli pitävänsä huolta ainoastaan Christophen edusta.
Grazia ei suinkaan ollut vailla hyviä järkisyitä neuvoihinsa. Siihen aikaan oli musiikkimiehen vaikea tulla Italiassa toimeen; hänen ilmakehänsä oli rajoitettu. Musikaalinen elämä oli tukahdutettua ja muodottomaksi vääntynyttä. Teatterien tehtaat levittivät nyt paksua savuaan ja polttavaa tuhkaansa tuon maan yli, josta musiikin kukkaistuoksu oli joku aika sitten levinnyt koko Europaan. Se, joka kieltäytyi pestautumasta näyttämösäveltäjäin riveihin eikä tahtonut mennä noihin tehtaisiin, oli tuomittu elämään ikäänkuin maanpaossa tahi tukehtumaan. Nerouden lahjat eivät kylläkään olleet ehtyneet. Mutta niiden annettiin väljähtyä käyttämättöminä ja nukkua. Christophe oli tavannut montakin musiikkimiestä, joissa eli heidän rotunsa melodian mestarien henki ja se kauneuden vaisto, jonka läpitunkema menneisyyden oppinut ja yksinkertainen taide oli. Mutta kuka välitti heistä? Heillä ei ollut tilaisuutta esittää teoksiaan, eikä edes saada niille kustantajaa. Maassa ei ollut mielenkiintoa puhdasta sinfoniaa kohtaan. Ei korvia musiikille, joka ei tahrannut kuonoaan ihomaalilla!… Silloin nuo muusikot lauloivat itselleen, lauloivat toivottomin äänin, joka lopulta sortui. Mitä varten? Nukkua… — Christophe olisi sydämen halusta tahtonut auttaa heitä. Mutta jos hän olisi sen voinut tehdä, ei heidän arka itserakkautensa olisi sellaista sallinut. Olipa Christophe mikä tahansa, hän oli kuitenkin ulkomaalainen; ja oikeista rotuitalialaisista on muukalainen lopultakin aina barbaari, vaikka he ottaisivat hänet vastaan kuinka ystävällisesti. Heidän mielestään oli heidän, maansa taiteen surkeus sellainen perhekysymys, joka oli järjestettävä heidän omassa keskuudessaan. Joskin he osoittivat Christophelle ystävyyttään aivan ylenpalttisesti, eivät he hyväksyneet häntä perheensä jäseneksi. — Mitä Christophen nyt oli tehtävä? Ainakaan ei hän voinut kilpailla heidän kanssaan eikä riistää heiltä sitä vähäistä paikkaa maan päällä, minkä saannista he eivät muutenkaan olleet varmoja!…
Ja sitäpaitsi: neron henki ei tule toimeen ilman ravintoa. Musiikkimies tarvitsee musiikkia, — hänen täytyy saada kuulla musiikkia, täytyy saada antaa musiikkia. Hetkellisellä syrjään vetäytymisellä on arvonsa henkiselle työlle, sillä se pakottaa sen keskittymään. Mutta siitä syrjään vetäytymisestä täytyy tulla myöskin aikanaan loppu. Yksinäisyys on kyllä ylhäistä, mutta se on kuolettavaa taiteilijalle, jolla ei ole voimaa tempautua siitä irti. Täytyy elää oman aikansa elämää, vaikka se olisikin metelöivää ja saastaista; on lakkaamatta annettava ja saatava, annettava, annettava, ja saatava vielä enemmän! — Italia ei Christophen aikana ollut enää se taiteen suurin kauppapaikka, mikä se oli ollut ennen muinoin ja mikä siitä ehkä kerran tulee. Ne aatteiden liikeväylät, joita pitkin eri kansallisuuksien sielut vaihtuvat keskenään, ovat nykyään pohjoisempana. Ken tahtoo elää, hänen on elettävä siellä.
Jos Christophe olisi ollut omassa vallassaan, olisi hänestä ollut vastenmielistä työntäytyä takaisin tuohon tungokseen. Mutta Grazia tunsi selvemmin Christophen velvollisuuden kuin hän itse saattoi sen nähdä. Hän vaati Christophelta enemmän kuin itseltään. Epäilemättäkin siksi, että hän kunnioitti häntä enemmän kuin itseään. Mutta myöskin sen tähden, että hänestä oli mukavampaa niin. Hän jätti tarmonkaipuunsa Christophen toteutettavaksi. Hän itse säilytti siten rauhansa. — Christophella ei ollut rohkeutta pahastua hänelle siitä. Grazia oli kuin Maria: hän oli parhaan osan valinnut. Kullakin on oma osansa tässä maailmassa. Christophen oli toimia. Grazialle riitti olla olemassa. Eikä Christophe häneltä muuta vaatinutkaan.
Vaati ehkä ainoastaan, että Grazian oli, jos mahdollista, rakastettava häntä hiukan vähemmän hänen ja hiukan enemmän Grazian itsensä vuoksi. Sillä Christophe ei osannut olla hänelle kiitollinen siitä, että hän oli ystävyydessään niin vailla itsekkyyttä, ettei ajatellut muuta kuin Christophen etua, — vaikka Christophe juuri toivoi, ettei Grazia ajattelisi sitä.
Christophe lähti Roomasta. Lähti Graziasta loitommalle. Hän ei Graziaa silti suinkaan jättänyt. Aivan kuin muuan vanha truveeri sanoo: "Ystävä ei jätä ystävää muutoin kuin silloin, kun hänen sielunsa siihen suostuu."