Tästä hetkestä alkaen ei Christophe enää puhunut Grazialle rakkaudestaan, eikä hän tuntenut enää suhdettaan häneen niin noloksi. Ennen olivat Christophessa vuorotelleet väkinäinen vaiteliaisuus ja huonosti hillityt kiukunpuuskat; nyt tuli niiden paikalle koruton ja syvä tuttavallisuus. Se suuri hyvä on vilpittömyydestä ystävyyssuhteissa. Kun ei ole enää selittelemättömiä asioita, ei ole vääriä kuvitelmiakaan eikä pelkoa. He tunsivat kumpikin pohjia myöten toistensa katsomukset. Kun Christophe oli Grazian kanssa vieraiden maailmanihmisten seurassa ja ärtyi heidän tähtensä, kun hän tuli kärsimättömäksi, milloin ystävätär jutteli heidän kanssaan kaikenlaisista sellaisista joutavuuksista, jotka ovat herrasseuroissa tavallisia, niin huomasi Grazia kohta hänen tuulensa, katsahti häneen ja hymyili. Se riittikin: Christophe huomasi, että he olivat siellä yhdessä; ja hänen sieluunsa tuli rauha jälleen.
Jos ihminen, jota rakastamme, on lähellämme, niin taittuu mielikuvituksemme myrkyllisen nuolen kärki; kaipuun kiihko viihtyy; sielu tyytyy rakastetun olennon läheisyyden puhtaaseen omistamiseen. — Grazia säteili muuten kaikkiin niihin, jotka hänen ympärillään liikkuivat, sopusointuisen luonteensa hiljaista suloa. Kaikenlainen liioittelu käytöksessä ja äänenkorostuksessa, vaikkapa se olisi ollut välitöntäkin, loukkasi häntä kuten kaikki sellainen, mikä ei ollut yksinkertaista ja kaunista. Sillä tavoin hän vaikutti ajan pitkään mullistavasti Christopheen. Christophen kiihkomielisyys puri kyllä kauan suitsiaan, mutta turhaan, ja oppi vähitellen hillitsemään itseään. Silloin se sai uuden voiman, joka oli hänen entistänsäkin suurempi, nyt, kun se ei tuhlannut itseään turhiin riuhtomisiin.
Heidän sielunsa sulivat toisiinsa. Grazian puolittain horroksissa elävä, elämän sulouteen hymyilevänä antautuva sielu heräsi, kun se kosketti Christophen moraaliseen kuntoon. Grazia seurasi nyt henkisiä asioita suoranaisemmalla ja aktiivisemmalla mielenkiinnolla kuin ennen. Hän, joka ei yleensä lukenut ollenkaan, tai luki alinomaa ja laiskan hentomielisesti samoja vanhoja kirjoja, hän alkoi jo tuntea uteliaisuutta uusiakin ajatuksia kohtaan, ja pian niiden viehätystäkin. Nykyaikaisten aatteiden rikas maailma, jonka olemassaolon hän kyllä tiesi mutta johon hänellä ei ollut halua lähteä yksinään seikkailemaan, ei tehnyt häntä enää araksi, kun hänellä nyt oli toveri oppaana. Huomaamattaan hän antoi johtaa itsensä, samalla kuitenkin vastarintaa tehden, ymmärtämään tuota nuorta Italiaa, jonka ikonoklastinen, jumalankuvat hävittävä, kiihko ei ollut häntä ennen miellyttänyt.
Mutta paras osa tästä sielujen lähentymisen siunauksesta tuli Christophen osalle. Rakkausasioissa on huomattu usein, että heikompi yksilö antaa toiselle enemmän: ei niin, että toinen rakastaisi vähemmän; mutta väkevämmän luonteesta johtuu, että hän ottaa enemmän. Niinpä oli juuri Christophe rikastunut esimerkiksi Olivier Jeanninin älyllisyydestä. Mutta hänen uusi mystillinen avioliittonsa oli hänelle vieläkin hedelmällisempää: sillä Grazia toi hänelle myötäjäisinä kalliimman aarteen kuin mitä Olivier koskaan oli pystynyt antamaan: ilon. Sielun ja silmien ilon. Valon. Latinalaisen taivaan hymyn, joka kultaa rumimmatkin jokapäiväiset asiat ja peittää kukkasin vanhojen muurien kivet, jopa antaa tyynen kauneutensa surullekin.
Grazialla oli parhaillaan heräävä kevät liittolaisena. Horteeseen vaivuttava ilma kypsytteli kohdussaan lämmintä uutta elämää. Tuores nurmi hohti hopeanharmaiden öljypuiden juurella. Raunioisten ja tummanpunaisten vesijohtojen kaarten alla kukkivat valkeat mantelipuut. Heränneellä Campagnalla alkoivat ruohikot lainehtia ja loistavanpunaiset unikot paistaa. Huvilain nurmikenttiä halkoivat puroina malvanväriset vuokkorivit, joiden keskellä oli ikäänkuin putouksina siellä täällä tuoksuorvokkeja. Glysinien köynnökset kiipesivät leveälatvaisten pinjain runkoja pitkin; ja kaupungin yli lentävä tuuli kantoi Palatinuksen ruusujen tuoksua.
He kävelivät yhdessä. Kun Grazia oli päässyt itämaalaisesta uneliaisuudestaan, jonka vallassa hän vietti usein tuntikaudet, tuli hänestä aivan toinen ihminen; hän piti kävelemisestä: hän oli kookas, jalat pitkät, vartalo voimakastekoinen ja notkea, aivan kuin mikä Diana-jumalatar. — Tavallisimmin he menivät johonkin kaupungin ulkopuolella olevaan vanhaan huvilaan, noihin huviloihin, jotka ovat Rooman loistavan settecenton jätteitä siitä haaksirikosta, johon se joutui piemontelaisen barbarian tulvan noustessa. Erityisesti sai heidän ihailuaan Villa Mattei, tuo antiikin Rooman etuvarustus, jonka juurella aution Campagnan viimeiset aallot raukeavat. He kulkivat pitkin tammikujaa, jonka tumma holvi ympäröi Albano-vuorten sinistä ja ihanaa ketjua kuin kehys taulua, Albano-vuoristoa, pehmeästi paisuvaa kuin rauhallisesti sykkivä sydän. Tien kahden puolen näkyi muinaisten roomalaisten aviopuolisoiden hautoja: lehvistön läpi heidän surumieliset kasvonsa ja uskollisesti toisiinsa yhtyneet kätensä. Grazia ja Christophe istahtivat puistokujan päähän, ruusumajan varjoon, valkean sarkofaagin viereen. Heidän edessään erämaa. Suuri rauha. Hiljaa tiputtelevan suihkulähteen kuiskailua, aivan kuin kaipuusta kuolevan huokausta. He juttelivat matalalla äänellä. Grazian katse avautui luottavasti hänen ystävälleen. Christophe kertoi elämästään, taisteluistaan, menneistä tuskistaan. Niissä ei ollut enää mitään surullista. Lähellä Graziaa, hänen katseensa edessä, oli kaikki yksinkertaista, kaikki aivan niinkuin piti ollakin… Grazia kertoi myöskin puolestaan. Christophe tuskin kuuli, mitä hän puhui. Mutta kaikki hänen ajatuksensa Christophe huomasi tarkoin. Hän omaksui Grazian sielun. Hän näki kaiken Grazian silmin. Hän näki aina hänen silmänsä, nuo tyynet silmät, joissa paloi syvä tuli; hän näki ne muinaisten veistokuvien kauniissa ja rusikoiduissa kasvoissa ja heidän mykkien silmiensä arvoituksessa; hän näki ne Rooman taivaassa, joka nauroi rakkautta hehkuen tuuheain sypressien yläpuolella, ja näki ne mustien, kiiltävien ja auringon läikkien kirjaamien _lecci_en sormien lomista.
Grazian silmien kautta tihkui latinalaisen taiteen tajunta Christophen sydämeen. Siihen saakka hän oli ollut välinpitämätön italialaisille taideteoksille. Hän, barbaarinen idealisti, Germanian metsistä samonnut iso karhu, ei ollut vielä oppinut nauttimaan kauniiden marmoriveistosten hekkumallisesta suloudesta, kullanhohtoisista kuin hunaja. Vatikaanin antikviteetteja kohtaan oli hän tuntenut suorastaan vihamielisyyttä. Hänestä olivat nuo tylsät päät, naisellistuneet tai massiivit suhteet, banaali ja pyöristelty kaavailu, Gitonit ja gladiaattorit, inhoittavia. Tuskin saivat hänen silmissään armoa edes mitkään muotokuvaveistokset; niiden mallit eivät herättäneet hänessä mielenkiintoa. Paljoa hellempi ei hän ollut kelmeänvärisiä ja irvisteleviä firenzeläisiä kohtaan: sairaita madonnia, prerafaeliittisia Venuksia, vähäverisiä, rintatautisia, teeskenteleviä ja surun riuduttamia. Kanuunanruokaa olivat hänestä niiden eläimellisten matamorien ja punaisten ja hikisten atleettien jäykkä tolkuttomuus, joita sixtiniläisen kappelin esimerkki on lykännyt oikean tulvan maailmaan. Ainoastaan Michel-Angeloa kohtaan hän tunsi salaista sääliä, hänen traagillisten kärsimystensä, hänen jumalallisen halveksumisensa ja intohimojensa puhtaan vakavuuden tähden. Hän piti puhtaasta ja barbaarisesta rakkaudesta niinkuin tuo mestarikin, hänen nuorukaistensa uskonnollisesta alastomuudesta, hänen hallavanpunaisista ja aroista neitseistään, jotka ovat kuin mitäkin ahdistettuja metsäneläimiä, tuskallisesta Aurorasta, Madonnasta peljästynein ja hurjin silmin, jonka lapsi puree äitinsä rintaa, ja kauniista Liasta, jollaisen hän olisi tahtonut vaimokseen. Mutta kidutetun sankarin sielusta ei hän erottanut muuta kuin oman olemuksensa kirkastuneen kaiun.
Grazia avasi hänelle aivan uuden taiteen. Hän oppi käsittämään Rafaelin ja Tizianin mahtavan kuulauden. Hän näki klassillisen hengen hallitsevan loiston, joka valtikoi kuninkaallisesti kaikkien muotojen valtakuntaa. Näki suuren venezialaisen salamoivan visionin, joka viiltää sydämen pohjaan asti, halkaisten elämää kätkevät ja epämääräiset usvaesiriput; huomasi kaikkien latinalaisten nerojen valtavan voiman, jotka eivät tiedä ainoastaan voittaa, vaan myöskin voittaa itsensä, ja jotka voittajana alistavat minuutensa mitä ankarimman kurin ikeeseen ja osaavat koota taistelukentällä murskaamansa vihollisen jättämästä saaliista juuri oleellisimman ja ottaa sen itselleen. Rafaelin olympialaiset muotokuvat ja Stanzat täyttivät Christophen sydämen musiikilla, joka oli paljon rikkaampaa kuin Wagnerin. Kuulaiden viivain, jalon arkitektuurin, harmoonisten ryhmäin musiikkia. Se säteilee kasvojen, käsien, kauniiden jalkain, puvunlaskosten ja liikkeiden täydellistä kauneutta. Älyä, Rakkautta. Rakkauden virtaa, joka solisee nuorukaisten sielusta ja ruumiista. Järjen ja nautinnon mahtia. Nuorta hellyyttä, ironista viisautta, rakastuneiden ruumiiden tartuttavaa ja lämpöistä tuoksua, valoisaa hymyä, joka haihduttaa varjot ja uinuttaa intohimot uneen. Väriseviä ja hurjina pystyyn karkaavia elämänvoimia, jotka mestarin tyyni käsi hillitsee kuin Auringon hevoset…
Ja Christophe mietti mielessään:
— "Onko mahdotonta yhdistää toisiinsa roomalainen voima ja rauha, niinkuin he ovat tehneet? Nykyään parhaat italialaiset pyrkivät ainoastaan toiseen näistä ominaisuuksista, sillä seurauksella, että hävittävät toisen. Kaikki näyttävät he kadottaneen sen harmonian tajunnan, joka oli niin ominaista sellaisille kuin Poussin, Lorrain ja Goethe. Täytyykö muukalaisen vielä kerran ilmaista heille sen arvo?… Ja kuka sen ilmaisee meidän säveltäjillemme? Musiikilla ei ole vielä ollut Rafaelia. Mozart on vasta lapsi, saksalainen pikkuporvari, jonka kädet ovat kuumeisen hermostuneet ja sielu sentimentaali ja joka puhuu liian paljon sanoja ja tekee liian paljon liikkeitä, puhuu ja itkee ja nauraa tyhjästä. Eivätkä goottilainen Bach tai tuo Bonnin Prometheus, joka taistelee korppikotkan kanssa, tahi hänen jälkeensä tulleet titaanit, jotka kasaavat Pelionin Ossan päälle ja sättivät taivasta, ole myöskään aavistaneet Jumalan hymyä…"