Christophe joutui aivan päästä pyörälle. Hän juoksi kirjan kustantajan luokse ja kysyi runoilijan osotetta. Sitä kieltäydyttiin ilmoittamasta, kuten tapa vaatii. Christophe suuttui. Se ei auttanut. Viimein pälkähti hänen päähänsä, että ehkäpä hän saisi tarvitsemansa tiedon osoitekalenterista. Hän löysikin siitä osoitteen, ja heti paikalla lähti hän kirjailijan luokse. Milloin hän tahtoi jotain, ei hän koskaan malttanut hetkeäkään odottaa.
Kortteli Batignolles, siellä talon ylimmässä kerroksessa. Useita ovia yhteiseen eteiskäytävään. Christophe naputti oveen, jota hänelle oli neuvottu. Aukeni viereinen ovi. Muuan nuori nainen, ei mitenkään kaunis, — hyvin ruskeaverinen, hiukset otsalla, ihonväri samea, kasvot hermostuneet, silmät vilkaseleiset, — kysyi, mitä hän tahtoi, ja näytti epäluuloiselta. Christophe selitteli, ketä hän oli tullut tapaamaan, ja kun uudestaan kysyttiin, ilmoitti nimensä. Nainen tuli nyt huoneestaan ja aukaisi toisen oven, avaimella, joka oli hänen hallussaan. Mutta hän ei vienyt Christophea heti sisään. Hän pyysi vierasta odottamaan käytävässä, ja pujahti yksinään sisään, sulkien oven hänen nenänsä edessä. Viimein pääsi Christophe tuohon näin vartioituun asumukseen. Hän meni huoneen läpi, joka oli melkeinpä tyhjä ja jota käytettiin nähtävästi ruokasalina: siellä oli ainoastaan muutamia vanhoja ja rikkonaisia huonekaluja; uutimettoman ikkunan edessä viserteli kymmenkunnan pikkulintua häkissä. Taemmassa kamarissa loikoi kuluneella sohvalla mies. Hän nousi nyt ylös ottamaan Christophea vastaan. Nuo laihtuneet kasvot, joille sielu loi hohdettaan, nuo sametinpehmeät, kauniit silmät, joissa paloi kuumeinen tuli, ja pitkät älykkäät kädet, ruma ruumis, käheältä soiva ääni: Christophe tunsi heti paikalla… Emmanuelin! Sen sairaan pikku työläisen, joka oli ollut tahtomattaan syypää… Myöskin Emmanuel kavahti yhtäkkiä pystyyn ja tunsi Christophen.
He eivät puhuneet kotvaan mitään. Molemmat näkivät he sillä hetkellä Olivier Jeanninin… He eivät saaneet edes annetuksi toisilleen kättä. Emmanuel oli ponnahtanut askeleen taapäin. Nyt, vielä kymmenen vuoden päästä, nousi entinen salainen kauna, vanha kateus, jota hän oli tuntenut Christophea kohtaan, esille hänen vaistoelämänsä epäselvästä syvyydestä. Emmanuel seisoi siinä epäluuloisena ja vihamielisenä. — Mutta kun hän näki, miten liikutettu Christophe oli, ja luki jo hänen huuliltaan sen nimen, jota he kumpikin ajattelivat: "Olivier…", niin voitti tunne hänet: hän heittäytyi Christophen avattuun syliin.
Emmanuel kysyi:
— Minä tiesin, että te olitte Parisissa. Mutta kuinka te saatoitte löytää minut?
Christophe vastasi:
— Minä luin teidän viimeisen kirjanne; sen rivien alta kuulin hänen äänensä.
— Niinkö? sanoi Emmanuel; että te siis sen tunsitte? Kaikesta, mitä nyt olen, olen hänelle kiitollisuuden velassa.
(Hän ei millään muotoa lausunut Olivier Jeanninin nimeä.)
Tuokion kuluttua hän jatkoi synkentyneenä: