— Hän piti teistä enemmän kuin minusta.
Christophe hymyili:
— Se, joka rakastaa paljon, ei tiedä, mikä on enempi, mikä vähempi; hän antaa kaikkensa niille, joita hän rakastaa.
Emmanuel katsahti Christopheen; hänen itsepäisten silmiensä vakavan traagilliseen katseeseen syttyi yhtäkkiä syvästi lempeä hohde. Hän otti Christophea kädestä ja pyysi häntä istumaan viereensä sohvalle.
He kertoivat toisilleen elämänsä vaiheita. Neljäntoista ja viidenkolmatta ikävuoden välillä oli Emmanuel yrittänyt jos jonkinlaisia ammatteja: hän oli ollut latojana, verhoilijana, kiertävänä kaupustelijana, kirjakauppojen asiamiehenä, asianajajain kirjurina, erään valtiomiehen sihteerinä, sanomalehtimiehenä… Kaikissa näissä ammateissa hän oli keksinyt tilaisuuksia opiskelemiseen yhä ja alinomaa; joskus hän oli saanut tukea kunnon ihmisiltä, joita tuon pikku olennon tarmo hämmästytti; mutta enimmäkseen hän oli joutunut sellaisten kynsiin, jotka käyttivät hänen köyhyyttään ja lahjojaan väärin. Pahimmistakin kokemuksistaan hän oli rikastunut ja läpäissyt ne pahasti katkeroitumatta, joskin yhä huonontuvalla terveydellä. Hänen erikoinen taipumuksensa muinaisiin kieliin (se ei ole kovinkaan harvinaista ranskalaisen rodun keskuudessa, rodun, jonka vereen humanistiset traditsionit ovat syöpyneet) oli hankkinut hänelle erään vanhan hellenisoivan papin suopeuden ja tuen. Nämä kielitutkimukset, joita hänellä ei ollut aikaa kehittää kovin pitkälle, opettivat hänet älylliseen kuriin ja neuvoivat hänelle tyyliä. Siksi oli Emmanuel, tuo aivan kansan pohjasakasta kohonnut mies, jonka koko sivistys oli omatekoista, sattumalta saatua ja täynnä hirveitä aukkoja, saavuttanut niin erinomaisen sanallisen ilmaisukyvyn, sellaisen taidon ajatuksen muotohallintaan, ettei nuori porvaristo pääse moiseen kymmenvuotisellakaan yliopistokasvatuksella. Emmanuel piti tätä Olivier Jeanninin hyvänä työnä häntä kohtaan. Mutta oikeastaan olivat muut auttaneet häntä tehokkaammin siinä suhteessa kuin Olivier, joskin se säkene, joka sytytti hänen sieluunsa ikuisesti palavan tulen, oli lähtenyt Olivier Jeanninista. Toiset olivat ainoastaan kaataneet öljyä lamppuun.
Emmanuel sanoi:
— Minä aloin ymmärtää häntä vasta siitä ajasta, jolloin hän lähti pois. Mutta kaikki, mitä hän oli sanonut, oli mennyt olemukseeni. Hänen valonsa ei ole hylännyt koskaan minua.
Emmanuel puhui elämäntyöstään, siitä tehtävästä, jonka Olivier oli jättänyt hänelle perinnöksi, kuten Emmanuel pyhästi uskoi: ranskalaisten voimien heräämisestä, sen sankarillisen idealismin syttymisestä, jonka airut Olivier oli ollut; tämän ihanteellisuuden kaikuvaksi ääneksi tahtoi Emmanuel tulla, ääneksi, joka kuuluisi yli kamppailun ja soittaisi lähenevää voittoa; hän lauloi ylösnousseen rotunsa epopeiaa.
Emmanuelin runot olivat hänen rotunsa luonteenomaista luomaa, tuon omituisen rodun, joka on kautta vuosisatojen säilyttänyt voimakkaan kelttiläisen aroominsa, pitäen samalla merkillisenä ylpeytenään pukea ajatuksensa muinaisen roomalaisen valloittajan jättämään asuun ja hänen määräämänsä lakeihin. Niissä runoissa tapasi puhtaana koko gallialaisen rohkeuden, sankarillisen järjen ja ironian hengen, tuon sekoituksen kerskailua ja huimapäisyyttä, joka sai aikoinaan miehet tempaisemaan parrasta Rooman senaattoreja, ryöstämään Delphoin temppeliä ja singauttamaan nauraen heittokeihäänsä päin taivasta. Mutta tietysti oli tämän pienen parisilaisen suutarin täytynyt ruumillistuttaa intohimonsa muinaisten, kaksituhatta vuotta sitten kuolleiden sankarien ja Kreikan jumalien hahmoon, aivan niinkuin aikoinaan olivat tehneet hänen peruukkipäiset ammatti-isänsä ja niinkuin varmaankin hänen jälkeläisettäkin tekevät. Omituinen kansallisvaisto, jolla on oma varmuutensa: kun ranskalainen sijoittaa ajatuksensa menneiden vuosisatojen jättämiin pyörän uurteisiin, tietää hän siten ohjaavansa nuo ajatuksensa vuosisatojen turvaan. Tällainen klassillisen muodon pakko antoi Emmanuelin intohimoille sitäkin kiivaampaa purkautumisvoimaa. Olivier Jeanninin tyyni luottamus Ranskan kohtaloihin oli muuttunut hänen pikku suojatissaan palavaksi uskoksi, joka himoitsi tekoja ja oli varma voitosta. Emmanuel tahtoi sitä voittoa, hän näki sen, hän tervehti riemuin sitä. Haltioituneella uskollaan ja optimismillaan oli hän innostuttanut ranskalaisen yleisön. Hänen kirjansa oli ollut yhtä tehokas kuin suuri aseellinen taistelu. Hän oli murtanut aukon epäilyksen ja pelon rintavarustuksiin. Koko nuori polvi oli rynnännyt hänen perästään siihen aukkoon, päin uusia kohtaloita…
Emmanuel vilkastui puhuessaan; hänen silmänsä hehkuivat, hänen kelmeille poskilleen syttyi punaisia läikkiä, hänen äänensä tuli kimeäksi. Christophe ei saattanut olla huomaamatta, minkälainen vastakohta oli tämän kuluttavan tulen ja sen surkean ruumiin välillä, jota se tuli poltti. Hänestä tuntui katkeralta kohtalon ivalta, että tämä tarmon laulaja, runoniekka, joka ylisti reippaan urheilun, toiminnan ja sodan sukupolvea, osasi käydä tuskin askeltakaan hengästymättä, oli pidättyväinen ruokaan ja juomaan nähden, noudatti ylen tarkkaa elämänjärjestystä, joi ainoastaan vettä, ei voinut tupakoida, eli ilman rakastajattaria. Hänessä hehkuivat kaikki intohimot, mutta huono terveys oli pakottanut hänet surkeaan asketismiin.