Christophe hätkähti; hän ponnahti tuoliltaan, tempasi pojan kaksin käsin luokseen ja veti hänet rintaansa vasten; hän vaipui takaisin paikalleen ja pusersi häntä syliinsä; heidän kasvonsa koskivat melkein toisiinsa, ja Christophe katseli poikaa ja hoki:
— Pikkuiseni… rakkaani…
Yhtäkkiä hän taittui pojan ohimoihin kaksin käsin, ja suuteli häntä otsalle, silmiin, poskille, nenään, hiuksiin. Poika säikähti ja tuli näin rajusta tunteenpurkauksesta noloksi ja vetäytyi irti hänen käsistään. Christophe päästi hänet. Hän kätki kasvonsa käsiinsä, hän painoi otsansa seinää vasten ja seisoi hetken niin. Poika oli peräytynyt toiselle puolelle huonetta. Christophe kohotti päätänsä. Hänen kasvonsa olivat nyt rauhoittuneet; hän katseli poikaa, hellä hymy huulillaan:
— Minä säikäytin sinut, sanoi hän. Anna anteeksi… Näetkös, minä rakastin häntä niin paljon.
Poika oli vaiti ja yhä arka.
— Miten sinä olet hänen näköisensä! huudahti Christophe… Ja kuitenkaan en olisi sinua tuntenut. Mikä tehneekään toiseksi?
Hän kysyi:
— Mikä on nimesi?
— Georges.
— Aivan niin. Muistan nyt. Christophe-Olivier-Georges… Miten vanha olet?