— Neljätoista vuotta.
— Neljätoista vuotta! Niin kauanko siitä jo on?… Se on minusta niinkuin eilinen päivä, — tai niinkuin pitkien aikakausien yö… Kuinka sinä oletkin hänen näköisensä! Samat kasvojen muodot. Samat, ja kuitenkin toiset. Sama silmien väri, eivätkä kuitenkaan samat silmät. Sama hymy, sama suu, eikä silti sama äänensointu. Sinä olet voimakkaamman näköinen, ryhtisi parempi. Kasvosi täyteläämmät, mutta punastut aivan kuin hän. Tule istumaan tänne, niin jutellaan. Kuka sinut lähetti minun luokseni?
— Ei kukaan.
— Itsestäsikö sinä siis tulit? Miten sinä minut tunsit?
— Olen kuullut puhuttavan teistä.
— Kuka on puhunut?
— Äiti.
— Niinkö! huudahti Christophe. Tiesikö hän, että sinä lähdit luokseni.
— Ei.
Christophe oli hetkisen vaiti; sitten hän kysyi: