— No, sanopas sinä, suurmatkailija, tunnetko minun isänmaatani, kysyi
Christophe?
— Tunnen.
— Siitä olen varma, ettet osaa sanaakaan saksaa.
— Osaan päinvastoin hyvinkin.
— No koetetaanpas vähän.
He rupesivat puhumaan saksaa. Poika solkkasi sitä virheellisesti, mutta hupaisen varmasti ja rohkeasti; hän oli sangen älykäs ja virkku ajatuksiltaan, joten hän ymmärsi aavistamalla enemmän kuin tietäen; usein käsitti hän kyllä asian päin seiniä; ja itse hän nauroi ensimäisenä omille virheilleen. Hän kertoi matkastaan, lukemistaan kirjoista, ja kertoi ylen vauhdikkaasti. Hän oli lukenut paljon, hätiköiden, pintapuolisesti, hypäten yli sivujen, keksien omasta päästään sellaiset kohdat, joita ei ollut malttanut lukea; mutta häntä kannusti virkku ja mehukas uteliaisuus, joka oli aina valmis innostumaan. Puhuessaan hän hypähteli asiasta toiseen; ja hänen kasvonsa saivat vilkkaita eleitä, kun hän kertoi joistakin näytelmistä tai teoksista, jotka olivat häntä liikuttaneet. Hänen henkiset tuttavansa olivat jotakuinkin sekalaista seuraa. Oli vaikea käsittää, kuinka hän oli joutunut lukemaan jonkin kymmenennen luokan kirjan, mutta ei tiennyt mitään monista paremmista kirjailijoista.
— Tämä kaikki on mukiinmenevää, sanoi Christophe. Mutta sinä et saa aikaan mitään, jos et tee työtä.
— Oh, ei minun tarvitse tehdä. Me olemme rikkaita.
— Hemmetti, sinun laitasi on hullusti! Tahdotko olla ihminen, joka ei kelpaa mihinkään, joka ei tee mitään?
— Päinvastoin, minä tahtoisin tehdä kaikkea. On järjetöntä sulkeutua koko iäkseen yhteen ammattiin.