— Minä teen kyllä työtä, vakuutti Georges hurmautuneena.
He päättivät, että he tapaavat toisensa seuraavana päivänä. Mutta juuri lähtiessään muisti Georges, että hänen oli seuraavana päivänä kohdattava eräitä toisia henkilöitä, ja myöskin sitä seuraavana. Tosiaankin, hän ei ollut vapaa ennenkuin viikon lopulla. Päätettiin uudelleen, minä päivänä ja millä hetkellä he tapaisivat toisensa.
Mutta kun päivä ja hetki tuli, sai Christophe odottaa turhaan. Hän tunsi suurta pettymystä. Hän oli iloinnut aivan lapsellisesti siitä, että saisi nyt uudestaan nähdä Georges Jeanninin. Tämä odottamaton vieras oli tuonut hänen elämäänsä valoa. Hän oli ollut niin onnellinen ja liikutettu, ettei ollut voinut nukkua sen päivän jälkeisenä yönä, kun Georges oli käynyt hänen luonaan. Hän ajatteli heltyneen kiitollisena tuota nuorta ystävää, joka oli tullut rakkaan ystävän puolesta häntä tapaamaan; hän hymyili ajatellessaan pojan viehkeitä kasvoja; hänen luontevuutensa, siroutensa, veitikkamainen ja teeskentelemätön suoruutensa hurmasivat häntä; hänen sydämensä täytti samanlainen sanaton onnen-juopumus, hänen korvissaan soi sama autuas humina kuin hänen ja Olivier Jeanninin ystävyyden ensimäisinä päivinä. Silloisen tunteen lisäksi tuli nyt vielä uusi, luonteeltaan sangen vakava ja melkein uskonnollinen: elävän ihmisen takaa hymyili hänelle menneisyys. — Christophe odotti seuraavan päivän, ja sitäkin seuraavan. Poika ei tullut. Eikä edes anteeksipyytelykirjettä. Christophe tuli suruiseksi ja keksi itse kaikenlaisia syitä pojan puolustukseksi. Hän ei tiennyt, minne olisi voinut hänelle kirjoittaa: hänellä ei ollut hänen osoitettaan. Ja jos hänellä olisi osoite ollutkin, ei hän kuitenkaan olisi tohtinut kirjoittaa hänelle. Kun vanha sydän rakastuu nuoreen ihmiseen, estää häveliäisyys sitä ilmoittamasta tälle, että se tarvitsee nuorta; vanha tietää hyvin, ettei nuori kaipaa häntä niin suuresti kuin hän nuorta: osat ovat epätasaiset; ihminen ei pelkää mitään niinkuin tungettelevuutta sellaista kohtaan, joka ei meistä välitä.
Eikä sitten Georges Jeanninista kuulunut mitään. Christophe kärsi kyllä siitä, mutta hän pakotti itsensä olemaan haeskelematta Jeanninia. Joka päivä hän kuitenkin odotti hävinnyttä poikaa. Hän ei lähtenytkään Sveitsiin. Hän jäi koko kesäksi Parisiin. Hän piti tosin itseään siinä suhteessa mielettömänä; mutta matkustaminen ei häntä nyt huvittanut. Vasta syyskuussa sai hän lähdetyksi muutamaksi päiväksi Fontainebleau'hon.
Lokakuun lopulla tuli Georges Jeannin jälleen naputtamaan hänen oveensa. Hän puolusteli itseään tyynesti, eikä ollut yhtään nolo, että oli syönyt sanansa.
— Minä en voinut silloin tulla, virkkoi hän; ja sitten me kohta matkustimme kaupungista. Me olimme Bretagnen puolella.
— Olisit voinut minulle kirjoittaa, sanoi Christophe.
— Niinhän minä aioinkin, mutta minulla ei ollut aikaa… Ja sitäpaitsi minä sen unohdin; minä unohdan aina kaikki, sanoi hän nauraen.
— Milloin sinä tulit takaisin Parisiin?
— Tämän kuun alussa.